Kuka minä olen?

Nyt, kun mulla on aikaa niin ajattelin kertoa teille vähän itsestäni, mun taustoista.

Eli moi, mä oon Erika!
(Se ei kuitenkaan ole mun oikea nimi, vaikka liittyykin muhun). En halua käyttää omaa nimeäni monista syistä...
Oon 21-vuotias ja oon "eläkkeellä", saan siis kuntoutustukea/eläkettä. Mulla on takana monien vuosien tuska ja mt-ongelmat. Olen oireillut 10 vuotiaasta asti eli yli puolet elämästäni. Kaikki lähti isosta traumasta ja sen jälkeisistä ongelmista perheen sisällä. Aloin ajatella, että mun olisi parempi kuolla. Olin siis 10 v ja mietin kuolemaa. Ajattelin olevani huono ja aloin vähitellen vihata itseäni ja syytellä kaikesta mikä "meni pieleen". Mun itsetunto romahti. Kävin hetken aikaa lasten polilla puhumassa, mutta siitä ajasta en muista mitään. Masennus alkoi kuitenkin kehittyä vähitellen. Se olikin ensimmäinen ongelma mikä todettiin. Mulla oli riitaisia kaverisuhteita ja olin aika paljon yksin. Musta puhuttiin, että olen outo. Tuntuu etten ikinä ollut niin, kuin kaikki muut. Olin aina se erilainen, joka ei kuulunut mihinkään. Välillä mulla oli kuitenkin ystäviä, onneksi. Pyörin synkissä ajatuksissa kaiken aikaan, varsinkin yksin ollessani.

Tuntuu, etten enää riittänyt mun vanhemmille. Vaikka mitä tein niin en ollut tarpeeksi hyvä. Mun piti esittää, että kaikki on hyvin. Ei saanut itkeä pienestä, piti olla vahva ja pärjätä. Piti olla iloinen, mikään ei saanut olla huonosti. Ei ollut lupaa näyttää pahaa oloa. Siitä ei ollut lupa puhua. Mä opin, että pitää pärjätä yksin. Kaikki piti oppia kantamaan sisällään, piti oppia esittämään ja suojelemaan ympärillä olevia ihmisiä. Piti varoa, ettei tieto ongelmista leviä naapuriin tai suvulle. Piti leikkiä ettei ole mitään ongelmia. Tälläinen oli mun perhe-elämä. Vaikka teimme paljon kivaa yhdessä, reissuja ja muuta. Olimme vain perhe, jossa ei vaikeuksista puhuta.

Harrastin pitkään joukkuevoimistelua ja partiota. Ne olivat mulle rakkaita, vaikka satuttivatkin paljon. Voimistelussa mä en ikinä riittänyt, en ollut koskaan tarpeeksi hyvä. Valmentaja kiusasi mua, suorastaan vihasi ja olin silmätikkuna. Mun virheet nähtiin aina. Myös joukkuelaiset kiusasivat mua jättämällä mut ulkopuolelle porukasta. Kisamatkoilla itkin yksin jossain nurkassa ja odotin vaan pääseväni kotiin. Silti jokin veti mua harkkoihin. Tykkäsin siitä lajista ja tykkäsin kilpailemisesta. Enkä halunnut tuottaa pettymystä vanhemmille, kun ne olivat musta niin ylpeitä. (Mähän olin sentään kilpatasolla). En uskaltanut sanoa mitään vaan kuivasin kyyneleet ennen, kun astuin auton ovesta sisään harkkojen jälkeen. Partiossa oli sama juttu, jäin ulkopuolelle hyvin nopeasti ja jatkoin sielläkin, koska en uskaltanut sanoa vanhemmille miltä musta oikeasti tuntuu. Yritin monesti esittää sairasta ettei tarvisi mennä harrastuksiin tai leireille, mutta en ikinä onnistunut. Mun piti vaan esittää, että tää on kivaa. Joukkuevoimistelussa vaihdoin jopa kerran joukkuetta ja seuraa, mutta hetken päästä sama syrjintä ja ilkeily jatkui sielläkin. Lopulta lopetin sen ja partion suunnilleen yhtä aikaa, kun olin 14-vuotias. Harrastin kumpaakin noin 8 vuotta.

Masennus paheni yläasteella, kun mulla meni välit poikki kahteen parhaaseen ystävään. Tunsin olevani tosi yksin. Seiskalla eräs luokkakaverini sanoi, että hän viiltelee ja kertoi, että se helpottaa. Mä en ollut kuullutkaan siitä aiemmin ja päätin kokeilla. Se helpotti, tunsin sen. Lopulta jäin koukkuun, monien vuosien kierteeseen josta oli todella vaikeaa päästää irti. Pahimpina viikkoina viiltelin joka päivä, joskus monta kertaa päivässä. Sain poissaolokohtauksia ja havahduin siihen, että mun huoneen parketti oli täynnä verta.
Nyt olen ollut viiltelemättä kohta 2 vuotta. Monesti olen ajatellut sitä, meinannut sortua. Mutta tiedän, että en halua enää siihen kierteeseen. Siihen tunteeseen jää niin helposti koukkuun. Kulutin noin 6 vuotta elämästäni terään, enkä aio enää kuluttaa siihen yhtään vuotta tai yhtään päivää. Siinä päätöksessä mun on pysyttävä! Vaikka tiedän, että mulla on vieläkin teriä säilössä...

Eli tässä vaiheessa kuvioissa oli masennus, ahdistus ja viiltely. Nuorisopolilla aloitin käymään 15 vuotiaana ollessani ysiluokalla. Mun vanhemmat alkoi huomata, ettei kaikki ole kuitenkaan hyvin... Ja sitten kiersin monien mutkien ja ihmisten kautta nuorisopolille. Mulla kesti todella kauan, että pystyin luottamaan terapeuttiin tai katsomaan silmiin. Olin todella pohjalla. Sain poissaolokohtauksia. Monta kertaa kävelin vaatteet päällä mereen ja havahduin, kun löin kengänkärjen kiveen.
*Ajattelin vain, että nyt mä hukutan itseni tuonne veteen...*

Ensimmäinen osastojakso mulla oli 17 vuotiaana suljetulla nuoriso-osastolla. Masennuksen ja itsetuhoisuuden takia. (Pakkohoito). Mulla oli noin 4 kuukauden jakso, pääsin pois 18 vuotis syntymäpäivänä. Vietin syntymäpäiväni osaston kiviseinien sisällä. Seuraavan kerran jouduin osastolle samana vuonna (2012) syksyllä aikuispuolen avo-osastolle vapaaehtoisesti. Mulla oli noin kuukauden jakso, jonka jälkeen mut kotiutettiin vasten mun tahtoa. Jouduin kahden kuukauden päästä takaisin, mutta nyt suljetulle osastolle M1-lähetteellä vasten tahtoa psykoottisuuden takia. Mulla oli harhoja... Käskeviä ajatuksia, jotka käski mun satuttaa itseäni. Psykoosilääkkeet pahensi oireita ja sain lisää poissaolokohtauksia. Minut löydettiin monet kerrat naru kaulalta huoneestani, enkä ollut tajunnut mitä tein. Ja kaikkea muuta tälläistä...

Olin yhtäjaksoisesti osastolla 1,5 vuotta. Ensin suljetulla, josta siirryin kuntoutusosastolle ja vietin taas synttärini osaston seinien sisällä.
Olen viettänyt kaikki syntymäpäivät osastolla... 18, 19, 20 ja 21... Neljät syntymäpäivät. Kaksi uutta vuotta näkemättä raketteja. Ja yhden kokonaisen kesän.
Minun elämäni on ollut yhtä osastokierrettä.
Minut kotiutettiin 2014 toukokuun lopussa ja sen jälkeen olen ollut tarkkailulähetteellä kaksi viikkoa 2014 vuodenvaihteessa (epäiltiin psykoottisuutta) ja viimeisin jakso olin kaksi viikkoa maalis-huhtikuussa 2015.

Yhteensä 5 osastojaksoa ja 6 sairaalareissua (yliannostuksen takia), joista viimeisin yritys tämän vuoden maaliskuussa. Syömisongelmat tulivat kuntoutusosastolla, kun tajusin miten olin lihonut ylipainoon (noin 83 kiloon). Virallisesti aloitin laihduttamaan alkusyksystä 2013. Välillä oli kuitenkin kausia, kun söin normaalisti. Paino putosi vuodessa yli 20 kiloa kaikesta huolimatta. Mun syömisiin ei kiinnitetty yhtään huomiota. Sain olla syömättä osastolla, jos halusin. Elin pelkällä kahvilla tai kahdella viilillä päivässä. Ja jos erehdyin syömään niin kävin oksentamassa ruuan läheiseen metsään. Aloin seurata painoa ja merkitä ylös syömisiä. Olen kuitenkin ajatellut olevani liian lihava 12-13 vuotiaana vaikka olin alipainoinenkin välillä. Niin, että siitä huomautettiin terkkarissa. Mutta piti näyttää hyvältä kisapuvuissa, piti vähän katsoa mitä sai syödä ja mitä ei. Kävin salaa joskus jopa vaa'allakin. Tunnesyöminen pitkällä osastojaksolla lihotti minut ja vähäinen liikunta myös. Aloin valua vähitellen sairaampaan ja sairaampaan maailmaan. Viime kesä ja syksy olivat tosi pahoja, samoin alkuvuosi. Kesän olin käynyt salilla rahkapurkin voimalla. Joulukuussa paino putosi 6 kiloa... Mä aloin näyttää sairaalta, mutta ihannoin sitä. Päädyin kuitenkin parantumisentielle helmikuussa, mutta se ei sujunut kovinkan hyvin. Söin liikaa ja lihoin, en saanut tukea vaan yritin "parantua" yksin. Syömishäiriötä ei todettu missään vaiheessa. Kriteerit eivät täyttyneet... Ajauduin vähitellen uudestaan laihduttamaan. Ja tappelen sen kanssa edelleen...

Diaknooseina mulla on epävakaa persoonallisuus ja
toistuva vaikea masennus.
Epäilty ja testattu on vaikka mitä, mutta ei ole muuta vielä löytynyt.

Tässä vähän mun elämästä ja niistä joistain vaikeuksista. Ihmissuhdepettymyksiä löytyy myös paljon, mutta niitä en jaksa nyt listata ja lisäksi myös jonkin asteinen hyväksikäyttö.

Tästä kaikesta huolimatta mä oon vieläkin hengissä ja nyt, kun itse mietin niin pidän sitä ihmeenä. Olen nähnyt niin paljon pahaa, tuntenut hirveästi tuskaa. Mutta se on tehnyt musta vahvemman. Mä en ole saanut mitään helpolla, mutta mä en ole luovuttanut. Oon aina noussut ylös ja taistellut lisää. Ja odotan edelleen päivää, jona voin oikeasti sanoa selvinneeni ja olevani onnellinen...

Ole ylpeä itsestäsi jos jaksoit lukea tämän pitkän tekstin mun elämästä!