Painajaisista rakennettu linna.

Eilen mä pystyin siihen, mä en oksentanut! Mutta siltikin tuli syötyä enemmän kuin saisin oikeasti syödä... Mua hävettää, kun mä oon näin surkea. Mua ahdistaa, tuntuu niin lihavalta. Elämä satuttaa, se satuttaa niin. Miksei se vie mua jo pois? Mun on turha puhua kellekkään, kun en enää osaa kertoa miltä tuntuu. Mä vaan hymyilen ja "pärjään" yksin. Tunnen pohjan, näen pohjan, haluan luovuttaa... En osaa puhua tästä ja nää mun "syömisongelmat" ei ole todellisia, niitä ei oteta polilla todesta. Mun on turha niistä sanoa, kukaan ei auta siellä. Mä haen vaan huomiota niiden mielestä, kaikki mun sanoma menee niiden ohi. Ne ei tartu mihinkään, niitä ei kiinnosta. Ehkä olen vaan liian lihava ettei mulla voi olla ongelmaa... Jos se onkin se syy... 

Mua ahdistaa nykyään aina, kun äiti halaa mua. Mua ahdistaa, jos joku koskee mun kehoon. Se on niin lihava ja siinä on ylimääräistä niin paljon. Mua itseänikin ahdistaa jos hipaisenkin mun kylkiä tai mahaa... Sitten on pakko hakata ja puristaa läskejä, vaikkei ne katoa siitä mihinkään. Koska mä oon niin huono... 

Elämä romuttaa kokoajan lisää. Eilen olin vähällä tappaa itseni. Mulla oli vaan yksi syy jäädä... Siskon viikonlopun vierailu. Mä en voinut olla niin itsekäs, että olisin tehnyt hänen syntymäpäivistään maailman pahimman. En vaan voinut, joten menin nukkumaan paremman huomisen toivossa... 

Herän taas samaan aikaan, kuin joka aamu noin 7:30 ja huomaan taas miten paha olo mulla on. Tämäkään ei ollut se aamu mihin olisin halunnut herätä. Se ei ollut sen parempi huominen. Vaan se oli ahdistava painajainen. Painajainen, joka on ihan liian todellinen...