Pinnalla ja pinnan alla.

En ole kirjoittanut pitkään aikaa... En ole osannut sanoa oikein mitään järkevää. Nyt mä vaan mietin miksi laihduttaa, kun kuolen pian kuitenkin... Siltä minusta tuntuu, tunnen kuoleman, näen sen, tiedän sen tulevan. Mä tiedän ja mun olo on tyyni. On vaan helppo lähteä, en jää kaipaamaan mitään. Ei mulla ole mitään mitä kaivata. Elänhän minä tässä sairaassa maailmassa tiedostamattani. Vedän ravintolisäni ja laksat, se on vaan joka päiväinen tapa. En syö lämmintäruokaa melkein koskaan, joskus vanhempien luona jos on pakko. Mittaan raejuustoa desimitalla, etten vaan ota sitä liikaa. Katson kalorit ruuista ja kaiken mitä niissä on. Mietin voinko syödä vai enkö voi. Ja kaikenlaista muutakin epätavallista toimintaa ja ajattelua ruuasta ja syömisestä... Paino ei ole pudonnut, koska olen surkea ja syönyt liikaa. Enkä ole jaksanut oikein panostaa. Paska minä...

Äiti alkoi eilen valittaa mulle syömisistä. Hän sanoi, että valehtelen ja yritti pakottaa vaa'alle. Hoin kokoajan, että kyllä mä syön. Ja selitin kaikkea mitä syön ja kuinka usein. Aloin itkeä, koska nyt olen fyysisestikkin kipeä. Ei vanhempien tarvi puuttua mun elämään, eikä kenenkään... Ja mä en ole edes liian laiha, että pitäisi huolestua. Mä pärjään ihan hyvin. Ei mulla mitään ongelmaa ole. Ongelma on vaan se, että syön liikaa enkä osaa laihtua. Mä oon vaan syönyt karkkia, koska masentaa. Sitten olen yrittänyt vähentää muita syömisiä ja ottanut enemmän laksoja... Kun on ailahteleva mieli niin on hyvin vaikeaa laihduttaa. Kun on välillä kaksi päivää täysillä mukana ja sitten kaksi päivää ajattelee, että mitä väliä jos nyt syön tämän pullan... Epävakaat ei osaa laihduttaa, koska tunteet heittää vuoristorataa. Hitto, kun on taas vaikeaa.

Nyt olen joutunut maata tänään yksin kotona, kun oon kipeenä. Enkä todellakaan jaksa tuijottaa tätä seinää enää yhtään kauempaa. Mun on pakko päästä ulos kävelemään, vaikka en saisi rasittaa itseäni. Mutta en mä jaksa vaan maata, en mä kykene olemaan paikoillani kauaa aikaa. Mua alkaa ahdistaa nämä seinät, ne alkaa kaatua yksitellen mun päälle. Ahdistus kasvaa ja kuolema-ajatuksen lisääntyy... Haluan pois tästä asunnosta. En kestä olla yksin pienessä "suljetussa" tilassa ajatusteni kanssa. Mun on pakko päästä liikkeelle, lähteä ulos. Ja voi olla, että lähden kävelemään tuonne pimeään vielä tänään. Ihan sama, vaikka rintaan särkee ja taju meinaa lähteä. Mutta mä en kestä enää olla täällä ja vaan maata tekemättä mitään...