Sä lupasit et kelpaan näin...

En tiedä mitä ajatella, kun kirjoitan tätä... Pelkään, että epäonnistun taas. Etten taaskaan riitä. Etten ole muiden silmissä mitään muuta kuin huono. Pelottaa aloittaa taas. Pakkaan kiellettyjä ruokia papaperikassiin ja aion viedä ne pois. Jollekkin joka tarvitsee niitä. Mä en halua lihota enää. Mä en halua edes elää. Olin miettimässä elämäni tarkoitusta ja mä päädyin tähän. Koska en riittänyt kenellekkään. Olin vain huono, ruma ja lihava. Surkea epäonnistuja, kuulemma en edes omaitseni. 

Mua hävettää kulkea kaduilla missä on ihmisiä. Mä olen niin turvonnut. En pysty katsoa ketään silmiin. Pelkään, että se toinen tuomitsee minut. Pelkään ilkeitä katseita ja niitä sanoja. En halua nähdä ketään. Ehkä sitten, kun olen parempi. Mua ei otettu vakavissaan. Liian lihava pelleilijä. Liian huono, vääränlainen syömishäiriöinen eli en siis ollut. Olin vain tyttö, joka laihdutti. Joka söi vähän ja välillä ahmi ja oksensi. Tyttö, joka pyörtyi käytävälle. Ja raapi kehoaan. Liikkui hulluna, vaikkei ollut syönyt juuri mitään. Tuijotti lukua, joka pieneni ja sai paniikkikohtauksen, jos se oli hivenenkään noussut. Olin tyttö, normaali. Niin sitä sanottiin. Ei ne pystyneet uskoa mitään, ei kukaan pystynyt. Ei ketään kiinnostanut...

Taistelin yksin ja parin ystävän tsempeillä. Romahdin kokoajan. En lopettanut laksoja hetkeksikään. Ahmin ja oksensin aina välillä. Yritin aloittaa diettejä. Lihoin ja aloin taas tuijottaa peilikuvaa jokaisesta heijastavasta pinnasta. Lopulta astuin vaa'alle, joka näytti noin 7 kiloa enemmän, kuin alimmassa painolukemassa. En kestänyt ja päätin, että jatkan. Ja päätin mennä pidemmälle nyt. Nyt en uskalla enää liikkua muuta kuin kollareissa ja löysissä paidoissa. Silti mua ahdisti kävellä kadulla, jossa oli ihmisiä. Kun olen näin lihava... Hirvitys. Huomenna kaikki muuttuu, lähtee kohti parempaa. Mun on pakko. Mulla on liian paha olo näin. Niin paha, etten enää kestä tätä yhtään. En kestä olla minä. Tahdon pyytää anteeksi...