Luut humisevat hiljaa onttoa ääntään.

51.7 kg aamulla...

Mutta pilalle meni ilta... Oli pakko käydä kaupassa ja mä sorruin bulimiapartyihin. Mun piti ostaa vaan maitoa, mutta pilalle meni se kauppareissu. Verensokeri oli ehtinyt laskea liikaa viimeisimmästä ateriasta. Mun pitäisi lähes kokoajan olla haukkaamassa jotain purtavaa, ettei se laskisi. Ahmimishimot tulee muuten heti. Mun keho ei nykyisin siedä sitä romahtelua yhtään. Se on niin ärsyttävää. No itsehän mä oon sen aiheuttanut. Otin laksat vielä oksentamisen jälkeen, otin taas oikeen kunnolla niitä sillä mä pelkään niin sitä lihomista... 

Päässä heittää, taju meinaa lähteä oksentaessa. Joku iso leivänpala tarttuu kurkkuun, enkä saa hetkeen edes henkeä. Haukon ilmaa ja silmistä valuu vettä. Silti jatkan vieläkin. Tv:ssä pyörii juuri sillä hetkellä yksi mun lempisarjoista, yksi lempiartisteista. Silti en katso sitä, vaan mielummin oksennan... Mä oon niin sekaisin. Tämä maailma on ykkönen ja kaikki muu "kiva" vasta sen jälkeen. Kuulen hiljaista ääntä tv:stä ja tuntuu pahalta... Yritän vaan ajatella, että voin katsoa sen ohjelman jälkikäteenkin. Tärkeämpää on oksentaa ja lihoa vähemmän, kuin katsoa se ohjelma, pitää kaikki sisällä ja lihoa PALJON! On ihan selvää kumman valitsen, kun noista pitää valita...

Onneksi huomenna on jälleen uusi mahdollisuus. Mun ei tarvi mennä kauppaan moneen päivään. En saa mennä, en vaan saa! Mun täytyy ryhdistäytyä, pysyä vahvana. Äiti halaa mua, kun käyn kotona. Hän taputtaa mua kylkeen, suoraan kylkiluihin. Sen jälkeen hän taputtaa lonkkaluuhun. Hän varmasti tunsi ne luut. Olisin vaan halunnut kadota maan alle. Luut humisivat onttoa ääntään. Pelottaa sillä nyt hän tietää, että oon laihtunut taas... Onneksi hän ei voi estää mua. Mutta olisin silti halunnut vaan rimpuilla itseni hänen halauksestaan ja juosta karkuun. Mua ahdisti... Sillä tuntuu vaan isolta, ihan liian isolta vaan kokoajan...