Pidä hiljaa itselläsi sun salaisuutesi.

Jokin hokee mun päänsisällä, että mun pitäisi alkaa valehdella. Sanoa, että menee hyvin vaikka en enää jaksaisi kävellä askeltakaan. Kaikki vaan siksi, että voisin laihtua rauhassa... Makaan sohvalla ja tuijotan kattoon. Mua sattuu niin ja myönnän sen näihin teksteihin. Kipukin pitäisi vaan kääntää vahvuudeksi. Kävin apsilla juomassa kahvin ja huomasin miten muut ihmiset ahdistaa mua nykyisin. Niiden katseet arvostelee mua. Mä pelkään, että ne näkee mun läpi. Tuntuu, että haluaisin vaan jäädä tänne neljän seinän sisälle, olla vaan yksin. Vaikka täälläkin on hirveä olla. Mun ei ole hyvä olla missään. Kaikkialla vaan sattuu...

Kylmyys ja pyörryttävä olo tulee heti, kun en syö mitään kiinteää. Mua ärsyttää... Mieli sumentuu taas ja mä nään vaan tämän maan. Tämän hauraan kipeän maailman. Se maailma tahtoo viedä minut pois. 

Käperryn viltin alle. Kaikki alkaa näyttää taas samalta kuin viime syksynä. Mä olen hukassa täällä elämässä. Vielä kolme viikkoa sitten mä söin lohikeittoa apsilla, kun olin vaellusmatkalla. Ja nyt mä olen ihan raunioina. Pieninä sirpaleina. Enkä tiedä kuinka hengittää, miten jaksaa elää. Mulla on vaan laihdutus ja sekin syö mua pois... 

Nyt yritän vaan katsoa kuvia sairaan laihoista, etten sorru hakemaan ruokaa kaupasta. Haluan näyttää taas tuolta niin kuin tuossa bannerissa...