Ahdistaa...
Haaveilen alipainosta...
Mun pää hajoaa...
En tiedä mitä teen...
Mulla on kaikkea, mun elämä on hyvää. Mutta peilikuva on kuvottavan ruma ja ihmisten katseet ilkeitä. Mulla on ihana poikaystävä, joka sanoo, että mä olen hyvä näin. Miksen mä sitä nää, miksen mä siihen usko? En usko, koska se ei ole totta... Mä vaan syön ja syön... Yksin ollessani en syö juuri lainkaan. Täällä mä joudun syödä, mun on pakko olla "normaali". Tuntuu siltä, että pitäisi jo lähteä kotiin "laihtumaan". Pitäisi olla yksin, eikä lihoa täällä...
Eilen yöllä mua ahdisti, en meinannut saada unta. Sanoin J:lle etten halua enää koskaan juoda, kun tulee näin "paska olo". Sanoin, että haluaisin hakata nyrkillä betoniseinän hajalle... Hän ei sanonut mitään, hän vain silitti mun kättä ja mä lopulta nukahdin.
Heräsin kymmeneltä samaan ahdistukseen... Mä en tiedä miten pääsen tästä olosta. Mulla olisi rasiassa vielä opamoxeja, joita en haluaisi kuitenkaan ottaa. En halua enää syödä lääkkeitä! Pitäisikö mun vaan lähteä kotiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti