Kestän vaikka hajoan.

Päivät menee hyvin syömisten suhteen, pystyn pitää kontrollin. Kestän kaikki mieliteot ja syön niin vähän kuin mahdollista. Mutta...
Illalla kaikki muuttuu, mä alan ahmia. Ja vaan ahmin kaiken mitä löydän. Mun on vaikeaa lopettaa niin kauan, kunnes mahaan sattuu. Sitten mä menen ja oksennan. Oksennan niin kauan, että mahaan pistää ja tuntuu, että se halkeaa. Silmissä sumenee ja jalat meinaa pettää mun alta. Tuijotan peiliin ja hieman hymyilen. Oksennan lisää... Taas sen tunnin, muuten en saa kaikkea pois. Jäätävä kylmyys valtaa minut ja vuoraudun peiton alle täristen. Samaa on jatkunut jo monta päivää peräkkäin. Lopuksi otan vielä laksani ja menen nukkumaan. Mua ahdistaa sillä tiedän, etten saanut kaikkea pois. Tiedän, että lihon vaan. Olen niin väsynyt tähänkin. Mun piti lopettaa oksentaminen. Mutten voi... En osaa. 

En kestä ruokahimoja iltaisin. Päivällä ruokaa ei tee juuri edes mieli. En jaksa. Haluaisin vaan jonkun lääkkeen, joka veisi ruokahalun pois. Haluaisin vaan etten halua enää ruokaa. Keskiviikkona mun paino oli 51.8 mutta nyt se on varmasti paljon, paljon enemmän. Koska olen näin surkea... Mua pelottaa, en haluaisi syödä, ainakaan ahmia. En pysty pukea muuta kuin kollarit ja löysän paidan. Mä olen niin kauhea, etten kestä nähdä itseäni. 

Kasvot turvonneet. Katse lasittunut. Mä jään tähän sekavaan maailmaan, tähän outoon oloon. Mä haluan silti tätä aina välillä. Ja välillä tahdon vain kuolla. Tämä maailma tai kuolema. Muuta ei oo. 
Muuta ei oo...