Sun liekit satuttaa mua.

Mun on pakko tehdä taas tämä "viimeinen vaihtoehto". Mun on vietävä ruokaa pois, kaikkea mistä voin keksiä tehdä ruokaa tai leipoa jotain. Vien kaiken mistä mulle voisi tulla himo. Vien jopa ketsupin, sillä aloin pelätä sitäkin... Pakkaan ruuat kahteen muovipussiin joista toinen lentää pienen pohdinnan jälkeen ulos roskalaatikkoon. Toisen jätän odottamaan löytäjäänsä... Jos joku tarvitsisi niitä... Joku joka osaa syödä toisin kuin minä... 

Valot sammuu ja pimeys laskeutuu. Kun kävelen niillä pimeillä kaduilla niin mä alan miettiä mun elämää... Mietin mitä olen tekemässä ja minne olen matkalla. Tuijotan pimeää katua. Silmälasit menevät huuruun sateessa ja syksyn viileydessä. Kävelen hennossa tihkusateessa, syksyn pimeydessä. Mä vaan kävelen... 

Ja kun mä hengitän, niin tunnen kuinka rintakehää pistää. Taas mä oksensin... Taas se lähti (elokuvissa) syömistä karkeista. Koska oli pakko esittää normaalia... Katumus, syyllisyys ja kontrolli. Kipu ja epäonnistuminen. Kaikki lähtee aina jostain. Ja mä alan katua... Eli on pakko syödä lisää ja oksentaa kaikki tuska pois... Vaikka se ei auta mitään... Olen vaan entistä huonompi silloin...

Näen pimeydessä hahmoja jotka lähestyy mua... Samassa kuulen heidän äänensä ja tajuan heidän olevan ulkomaalaisia miehiä. Mä en uskalla kääntyä takaisin heidän ohitseen. Mä kierrän erään pihan poikki etteivät he näe mua. Sieltä pääsen suoraan omalle kadulle. Mun sydän hyppii niin, että sattuu. Mä pelkään, että ne tulee. Että joku hyökkää mun päälle... Pelkään pimeää, hahmoja, miehiä... Ei niihin voi luottaa... Kävelen viimeiset metrit, rintaan koskee. Astun sisään huoneistoon ja istun kirjoittamaan. Minusta tuntuu niin tyhjältä. En tunne mitään muuta kuin pelkoa kaikesta... Mä pelkään elämää, mutta vielä enemmän mä pelkään itseäni... 

"Mut mun päässä viiraa
Ja tiedät et demonit on riivaamassa..."