Kirkkain silmin mä elän valheessa.

Muhun sattuu, mua itkettää... Kun mä valehtelen kaikille, väitän kirkkain silmin kaikkea mikä ei ole totta. Lupailen, enkä pidä yhtään niistä lupauksista. Tuttu yrittää auttaa mua voimaan paremmin, eikä tiedä totuutta. Se ei tiedä, että auttaa mua laihtumaan... Mä valehtelen kaikkea mitä muka päivän aikana syön. Mä puhun kaikesta mitä joskus vielä söin. Puhun puutaheinää, valehtelen ja hymyilen. Hän sanoo monta kertaa mikä on ideana yhdessä valmisteessa ja mä lupaan syödä muutakin... Ruokaa, lämmintäruokaa... Mä lupaan, vaikka en aio syödä. Mua alkoi itkettää hänen lähdettyään.  Oli pakko ottaa opamoxi ja yrittää rauhoittua. Tuntui niin väärältä, koska hän haluaa mun parastani. Mä tiedän, että hän yrittää auttaa mua. Vaikka hän ei tiedä tästä mitään, ei tiedä mitä mä käyn läpi. Hän ei tiedä tätä maailmaa, ainakin uskon ettei tiedä. Varma en voi kuitenkaan olla... Enkä voi kysyä kuitenkaan. 

Jokin mun pään sisällä hurraa mulle, kun onnistuin taas valehtelemaan näin hyvin. Mutta jokin puoli itkee ja syyttää mua valehtelusta. Se sanoo, että tein väärin. Ne puolet minussa tappelee. Välillä ajattelen, että voin syödä ja ostan ruokaa. Sen jälkeen se toinen pakottaa mut ahmimaan ja oksentamaan kaiken tai vaan heittämään roskiin, viemään pois. Se huutaa, etten saa syödä. Että mun pitää laihtua ja kuolla, koska olen niin lihava ja huono. Ja mä uskon sitä. Samalla, kun toinen osa minusta itkee ja haluaa myös kuolla. Ja se haluaisi vaan olla normaali ja syödä niin kuin kaikki muutkin. Ja olla ajattelematta tätä kaikkea...

Mutta en mä pysty olla ajattelematta. Tää kierre alkoi taas, koska mä söin liikaa puoli vuotta ja lihoin. Mä en osaa syödä oikeaa määrää. Syön aina liikaa tai liian vähän. Valitsen mielummin sen liian vähän, sillä en tahdo enää koskaan nähdä numerolla kuusi alkavaa lukua, enkä varsinkaan sitä kasia mistä olen lähtenyt! Mä pelkään ylipainoa ja läskejä enemmän kuin mitään muuta. Keho muistaa miten lihotaan, se lihoo helposti taas jos annan sille vallan. En aio enää antaa sen lihoa. Mä en salli sitä enää! Silti mä koen syyllisyyttä valehtelusta, koen olevani huono. Samalla, kun se toinen kiittää hiljaa... 

"Kiitos, kun annat mun taas laihtua. 
Kiitos, kun autat mua laihtumaan. 
Kiitos, kohta mä pääsen pois täältä paskasta elämästä..."