Jos vihaa itseään voiko kukaan silloin rakastaa?

Mua ahdistaa mun keho... Syön liikaa, kokoajan vaan liikaa. Pelkään, että olen Hänen silmissään liian lihava. Se poika on niin laiha ja mä vaan olen lihava. Yritän syödä pelkkää ruisleipää, mutta välillä ruokavalioon eksyy jotain liian väärää. Mua ahdistaa katsoa peiliin. Mä en kestä itseäni. Olen vaan lihonut... En tiedä mitä haluan. Välillä haluan kuihduttaa itseni pois ja välillä haluan mennä salille treenaamaan mun kehoa. Mua ahdistaa niin. Mä pelkään niin, että hän ajattelee mun olevan lihava. Mä pelkään, etten kelpaa tällaisena Hänelle. 

Mä en tiedä mitä teen... Mua ahdistaa laihduttaminen ja mua ahdistaa syöminen. En osaa päättää mitään. Mieleni vaan heittelee puolelta toiselle. En mä halua palata entiseen, mutta en mä halua syödäkkään. Hymyilen vaan Hänelle ja yritän syödä normaalisti sitä ruokaa mitä Hän teki... Kuitenkin mä otan salaa laksat ja olen ahdistunut syödessäni. Tunnen, että lihosin heti... Mua ahdistaa ihan liikaa... 

Mikään ei ole totta, ei mitään voi uskoa.

Peilistä näkyy lihava kuva, ihan läski. Sitten sieltä näkyy suhteellisen normaali keho sellainen ihan hyvä. Sitten näkyy taas läskikeho... Normaali, läski, ihan hyvä, hiton läski, hyvä, ihan vitun läski keho... Enkä lopulta tiedä taaskaan mitä uskoa... Mutta kun mä katson alaspäin mun mahaa mä näen läskiä, oikeasti ylimääräistä. Pelkään, että pian en näe enää edes mun varpaita, kun mun maha vaan kasvaa kasvamistaan. En mä ole raskaana, ei sen saisi kasvaa näin! Sivelen mahaa ja tuntuu, että kuolen. Liikaa mistä saa kiinni, ihan liian paljon ylimääräistä on minussa taas. 

En kestä enää... Onneksi tänään en ahminut, enkä syönytkään kovin paljoa. Silti mua ahdisti mun keho niin etten pystynyt olla saunassa yli viittä minuuttia pidempään. Mun on vaikeaa nukahtaa, kun mun maha tuntuu olevan tiellä vaikka miten olisin. En tiedä olenko mä vaan vainoharhainen, mutta se tuntuu kuitenkin niin todelliselta... En meinaa kestää sitä. Mä en ymmärrä kuinka mä lihon niin nopeasti aina... Mä en oikeasti voi syödä normaalisti enää koskaan, kun siitä tulee vaan läskiä mun kehoon... 

Mä en jaksa... Haluisin vaan olla normaali, mutta mä en vaan osaa. Haluaisin tietää oonko mä oikeesti lihava vai ihan hyvä... En kestä, kun mä olen molempia. Ja kun nuo yhdistää niin tulee "ihan hyvä lihava", mikä ei todellakaan kuulosta hyvältä! Mä en tiedä mitä enää teen... 

Tiistai on tie parempaan.

Tiistai on tie parempaan, eikö se voisikin olla? Mä en nimittäin jaksa tätä enää yhtään... Mulla on ollut pitkä bulimiakausi, oon vaan ahminut ja oksentanut. Aina ajattelen, että uusi päivä tulee ja tää bulimiakierre loppuu, mutta se uusi päivä ei ole tullut vaikka olen joskus saanut jopa päivän hengähtää oksentamatta. Sh tai joku härö on mukana, mutta ei aina pinnalla. Se kulkee aaltoillen, ne ajatukset syömisistä. Kuljen kuin vuoristorataa, enkä saa kiinni siitä mitä oikeasti ajattelisin tai mitä haluaisin. Laihuutta vai normaalia syömistä?
En ainakaan tätä bulimiaa! 

Olen pysynyt sopimuksessa etten ole ostanut säästöön lisää ruokaa, pelkkää juotavaa. Ruokaa olen ostanut ahmittavaksi ja roskiin viskattavaksi. Mutta en muuten. Jääkaappi aamottaa jo kaunista tyhjyyttään. Siellä on "enää" yksi banaani, kaksi mandariinia, kaksi päärynää ja neljä omenaa. Pakastimessa on vähän marjoja... Muuten siellä on vaan kinkkua kissoille ja kaikenlaista juomista. 

Nyt mun on vaan päätettävä, että tiistai on todella tie parempaan... Siihen etten enää ahmisi ja oksentaisi. Olen niin väsynyt siihen pelleilyyn, mutta olen myös niin huono kestämään nälkää nykyisin. Peilistä mua tuijottaa lihonneet ääriviivat. En saa edes nukuttua, kun keho ahdistaa mun maatessa sängyllä. Suihkussa käyminenkin ällöttää taas ihan liikaa. 

Huomenna mä en ahmi, ylihuomenna en ahmi, enkä yliylihuomenna... En enää... Sillä minusta näkee jo, että olen lihonut. 
Nyt on jo korkea aika sanoa "Stop!"

Nälkäpeli.

Mä en voi enää mennä ruokakauppaan... En osaa enää ostaa ruokaa, en osaa syödäkkään. Osaan vaan ahmia kaiken tähän pahaan olooni ja pilata hampaani oksentamalla. Eli mä en voi mennä enää sinne kauppaan. En vaikka kahvijauho loppuisi niin, kuin se pian loppuukin. Sitten mä en vaan enää juo kahvia... 

Kasvoni ovat turvoksissa monen päivän peräkkäisestä oksentamisesta. Mä en voi jatkaa näin, en voi. Syön nää loput ruuat mitä täällä on, jonka jälkeen juon pelkkää vettä. En vaan voi muutakaan, koska kaikki lähtee heti käsistä. Jätän pankkikortin kaappiin, etten ostaisi mitään. Kirpparille ajattelin mennä, mutta ruokakauppaan mä en voi enää ikinä mennä. Sillä mä en osaa sitä enää, mä olen menettänyt kontrollin.

Mä haluan vaan kokoajan ahmia tähän pahaan oloon. Haluan oksentaa ja viiltää sen minusta pois. Mutta se ei lähde siltikään. Mä vihaan elämistä, kun se on niin hiton vaikeaa kokoajan... Mutta mä en osta ruokaa sieltä kaupasta, sillä mä en jaksa enää ahmimista. Joten ainut tapa on syödä viimeiset ruuat jonka jälkeen on lakattava syömästä kokonaan...

Annan kaiken kun enempää ei oo.

Mä en laihduta, mä en vaan tahdo syödä! Mä en vaan osaa syödä, enkä halua osata. Ihmisten elämä pyörii liikaa ruuan ympärillä. Aina pitää mennä ystävän kanssa ravintolaan tai kahville. Aina ennen, kun kävin lapsuudenkodissa niin piti istua kahvipöytään tai joskus siihen vielä pahempaan eli ruokapöytään. Ystävät ovat iloisia, kun syön. Eivät he tiedä paljonko syön... Kuulemma on hyvä, kun syön. Ja mua ärsyttää ne sanat, niiden sanojen jälkeen tahtoisin lopettaa kaiken syömisen. Lämminruoka nousee aina kurkkuun itsestään tai joskus sitten väkisin. Tänään syömäni lämminruoka tuli väkipakolla pois. En mä voi oikeasti syödä. Oli mulla huono olo, kun olin syönyt ja sitten vaan autoin huonoa oloani vähän. Ja oli taas hyvä olo.

Vedän kaapeista ruokaa taas roskiin, koska en osannut edelleenkään syödä ruisleipää... Vaan sorruin jo pariin otteseen syömään sieltä pussista ihan liikaa kerralla. Ainut keino on heittää ne pois ja kaikki muukin mikä vähänkin houkuttaa. Mä aina ajattelen syömisen lopettamista kokonaan, mutta en pysty siihen. Eikä siinä olisi mitään järkeä...

Tänään terapiassa keskustelu päätyy ensimmäistä kertaa syömisiin. Terapeutti kysyy olisiko tämä asia mistä pitäisi puhua ja onko mulla ongelmia syömisissä. Mä kiellän kaiken sanoen, ettei mulla ole siinä mitään ongelmaa ja nauran vaan. Myönnän ainoastaan sen etten syö lämmintäruokaa, eikä se ollut terapeutin mielestä paha asia. Kuulemma harva opiskelija syö lämmintäruokaa. Terapeutti kysyy paljonko painan... Mä puolihuudan, etten tiedä enkä haluakkaan tietää.

"Ai pitäisitkö itseäsi sitten liian lihavana?"

"En, vaan alkaisin taas kontrolloida sitä!"

Mun sanat oli puoliksi totta ja puoliksi vaan valhetta...

"Sun BMI on varmaan jotain 21 paikkeilla..."

Mä en sanonut mitään... Se veikkaus meni aika paljon ohi ja se sattui. Jäin miettimää näytänkö oikeasti niin lihavalta, että mun BMI olisi 21? Ilmeisesti... Tuntuu, että olen epäonnistunut paska ja lihava, kun kuulin tuollaisen arvauksen. Miksi pitää alkaa arvailla painoa, miksi pitää arvostella.

"Kyllä sä varmaan haluatkin olla mielummin hoikka, kun ylipainoinen, kun oot noin pitkäkin.

Onhan se kivaa olla pitkä ja hoikka."

Olisi tehnyt mieli juosta sieltä huoneesta ulos ja pamauttaa se huoneen ovi ihan täysiä kiinni. Tuliko parempi mieli? Ei todellakaan... Mua sattui niin paljon nuo sanat... Senkin takia mun oli pakko oksentaa tänään. Itkettää, miksi ihmiset ei tajua? Miksi ne on niin ilkeitä? Mä en jaksa ketään, en jaksa kuunnella miten mua syytetään mun pahasta olosta. En vaan jaksa! Nyt ainut mikä pitää minut hengissä on mun kirjaprojekti... Sekin kestää vaan marraskuun. Mitä sitten? Ehkä ei enää mitään...