Mä en tahtonut enää pimeään.

Mä en tiedä enää mitä mä haluan... Välillä mä haluan olla pieni, ihan liian pieni... Välillä mä haluan olla normaali... Onnellinen? Mua ahdistaa, syömiset ahdistaa... Mä haluaisin vaan syödä normaalisti, mutta mä en osaa, en enää osaa... Mä en pysty pitämään mitään ruokaa mun sisällä. Mua ahdistaa kaikki muu paitsi piltit... Kaiken muun mä oksennan... Anteeksi, mä en enää osaa. Söin salaattia tänään, mutta mua alkoi ahdistaa ja mun oli pakko lähteä kauppaan ja ostaa kaikkea, että saisin oksentaa kaiken pois. Mua ahdisti niin etten nähnyt kaupassa mitään. Katsoin kaikkea sumun läpi, ahdistunein silmin. Muhun sattui, mua ällötti mun keho ja mun sairas mieli.

Joka päivä mä yritän syödä, mutta mä en osaa. Mä aina oksennan, enkä mä jaksa sitä enää. Mä voin syödä vaan pilttejä, muuta mä en pysty enää... Mun pitäisi syödä ja olla normaali, mutta mä en pysty ja mua ahdistaa. Kaikki ruoka ahdistaa, mä en enää halua sitä. Mua pelottaa... Mä olen ehkä laihtunut, ainakin mun kylkiluut paistaa taas ihon läpi paremmin... Mä en tiedä mitä mä ajattelen siitä. En tiedä mitä ajatella yhtään mistään. Mulla on huomenna lääkäriaika, mutta tuskin mä pystyn kuitenkaan kertoa mitään. Puhuminenkin on niin hemmetin vaikeaa...

Anteeksi mä en tahtonut tätä, mutta taas mä olen tässä. Enkä mä enää hallitse itseäni. Mä en hallitse enää syömisiä, vaan se joku muu hallitsee tätä kaikkea... 

Oon kuullu et kipu on väistämätöntä.

IG: erikan_silmin

Mä en halua enää syödä... En haluaisi. Mä oksetan itseäni ja muita. Mä en ole mitään... Vihaan itseäni, mun kehoa ja mun mieltä. Tänään en sentään ahminut ja siihen en enää aio sortua. Nyt mä vaan vähennän syömisiä, enkä päästä tästä irti. En enää päästä irti... Mä haluan olla parempi, mä haluan riittää. Mä en jaksa tätä enää...

Mua ahdistaa kaupassa, koska minusta tuntuu, että ihmiset tuijottaa mua. Ne katsoo mua. Ne katsoo mun kehoa ja mua hävettää. Ahdistun ja ravaan kaupassa hyllyjen välissä. Ne katsoo mitä mä otan ostoskoriin. Mua hävettää... Mä en enää tahdo mennä sinne. 

Anteeksi mä en tahdo enää tätä, mä en tahdo syödä. Mä haluan lopettaa sen. Mä en jaksa enää pysyä pinnalla ihmisten vaanivien katseiden alla. Mä en kestä niitä katseita enää, enkä niitä sanoja. 

Pystyisinpä mä tähän nyt. 

Ainakin mä lupaan, etten enää ahmi! 

En hallitse enää itseäni...

Mä en jaksa enää yhtään päivää näin... Yritin soittaa äsken tk:seen, että olisin saanut lääkäriajan. Mulle sanottiin, että kaikki akuuttiajat olivat jo menneet. Mä en jaksa enää oksentaa yhtenäkään päivänä, mä oon jo oksentanut viikon putkeen. Mä en halua oksentaa, mä en halua mun rahojen menevän hukkaan. Mun on pakko lopettaa, mutta mä en osaa, mä en hallitse itseäni. Muhun sattuu, mä oon väsynyt...

Mutta mä en pysty puhumaan kellekään. Mä en löydä oikeita sanoja. Mä häpeän tätä, mä häpeän itseäni. En pysty sanoa, en uskalla... Mä oon ihan hullu, ei kukaan oksenna viikkoa putkeen. Mä en jaksa elää jos tää on tätä. Mä tuhoan vaan itseni pala palalta, kohta mua ei enää ole. Odotan vaan viimeistä kohtalokasta oksennuskertaa, kun en kerran muuta osaa. Odotan vaan kuolemaa, vaikka mua pelottaa...

Laitoin terapeutille viestin, ehkä hän vastaa... 
En vaan tiedä pystynkö kertoa yhtään mitään suoraan ja oikein. 
Mä oon niin surkea...

Arvokasta tuskaa.

53.0

Ahdistaa, mä syön ja oksennan. Syön myöhemmin uudestaan ja oksennan taas. Onneksi mun ei tarvi mennä nyt pitkään aikaan kauppaan. Yritän nyt välttää sitä. Heitän kaikki houkuttelevat ruuat kaapista roskiin. En halua enää syödä liikaa, enkä ainakaan ahmia... En jaksa enää oksentaa. 

Mua huippaa, kun nousen seisomaan. Kävelen horjuen ja mun katse sumenee. En muistanut, että tää tunne oli näin kaunis... Rakastan tyhjyyden tunnetta sisälläni ja vihaan ruuan täyttämää mahaa. En tykkää syömisestä, vaikka joskus ajattelenkin liikaa ruokaa. Tykkään leipoa ja viedä leipomukset aina perheelle syötäväksi. Ruokaakin on ihan kiva joskus tehdä jos sitä ei tarvi syödä itse. 

Mulla on tyhjä olo, en tunne mitään. Odotan vaan, että laihdun tarpeeksi. Tänään en ollut tarpeeksi vahva, mutta huomenna lupaan olla taas. Nälkä helpottaa, kun se jatkuu tarpeeksi kauan. Sitä oppii jälleen sietämään. Kaikki tuska on sen arvoista, kunhan vaan mä laihdun...

Hauraita askelia.

Tappelen pilttipurkin kanssa, että pystyisin syödä tänään edes jotain. Mua ahdistaa, kun katson sitä mangopilttiä kädessäni. Pyörittelen sitä käsieni välissä, mutta en pysty avata sitä. 

*Sun paino oli liikaa, älä syö mitään.*

Mä olen kuljettanut tuota pilttipurkkia koko päivän mukana laukussa, mutta en ole voinut syödä sitä. En ole kyennyt siihen... En tiedä miksi syöminen meni heti näin vaikeaksi. 

Mä olen iloinen, mutta myös surullinen. Mun on pakko kuihtua hiljalleen pois. Mä en halua olla näin iso, mä en halua olla täällä. Mä haluan kuolla, taas... Mä en osaa olla onnellinen, mä en osaa elää. Haluan, että kipu loppuu. Mulla ei ole elämää, mulla ei ole muuta kuin tää. Tahdon vaan vajota tähän. Tahdon pois... 

Hauraita lasinpalasia ikkunassa

Kyyneleitä tytön katseessa

Ei kipua poista mikään muu

Kuin ihon alta pilkistävä luu

Mä tahdon pois juosta

Pois tästä tuskasta

En jaksa itkeä enkä jaksa nauraa

En jaksa suuttua, enkä kantaa kaunaa

Tahdon vaan kehon hauraan

Ja vajota lopulta hautaan

53.9

Minun kevyt Erikani...

Lähden huomenna takaisin kotiin... J sanoi mulle, ettei varmaan nähdä nyt pitkään aikaan. Mä olen surullinen, mutta osa minusta on iloinen. Se sairaampi osa... Se on iloinen, koska mä pääsen laihduttamaan rauhassa. Mulla on enemmän aikaa laihtua... Tänään ja huomenna täytyy vielä syödä liikaa, mutta torstaina voin olla vaikka syömättä jos tahdon. Ajattelin kuitenkin syödä vähän, enkä hypätä suoraa syömättömyyteen vaikka aionkin matkata hiljalleen sitä kohti. 

Ajattelin yrittää tehdä syömisestä vastenmielistä ja saada syömistäni ruuista pahan makuisia. Haluan, että aivoni alkaisivat lopulta karttaa syömistä. Ehkä alan syömään "kuivaa" ruisleipää ja salaattia johon en laita juuri mitään... En tiedä, mutta jotain mun on tehtävä ennen kun tää menee siihen etten voi tehdä enää mitään... Mun on pakko tehdä tää. J sanoi, että jos painaisin yhtään enempää niin hän ei jaksaisi pitää mua sylissä. 

"Pitäisikö mun painaa 40?" 

"Ei.. Sä oot hyvä just noin."

Hetken oli hiljaista, kunnes J sanoi:

"Minun kevyt Erikani."

Mutta hän sanoi tuon vaan siksi, kun huomasi että mulle tuli paha olo. Hän yritti lohduttaa, vaikka se oli vale... Mä oon hänenkin mielestään liikaa. Mä olen itseni mielestä liikaa... Mä olen kaikkien mielestä ihan liikaa! 

Lihonut keho ei voi hymyillä.

Mua ahdistaa mun keho, vaikka se on jo hieman parempi kuin muutamia päiviä sitten... Mutta pelkään lihomista kokoajan... Olen yrittänyt syödä vähemmän ja miettiä mitä syön. Mutta liian usein mä sorrun. Mun makeanhimo ei katoa, mä vihaan sitä. Haluaisin vaan lopettaa syömisen... 

Kohta mä lähden takaisin kotiin täältä poikaystävän luota ja sitten mä lupaan lopettaa tän syömisen. Lupaan syödä vähän, vähemmän, tarpeeksi vähän. Mua ahdistaa niin, että mun täytyy laihtua nää läskit pois mun kehosta... En enää pysty katsoa itseäni, en pysty katsoa lihonutta peilikuvaani. En tahdo katsoa itseäni, enkä tahdo että hänkään katsoo. Mä haluaisin olla hyvä tyttöystävä, mutta mä en osaa, enkä mä pysty. Mun pitää laihtua, että mä kelpaan. Itselleni... Ettei mun tarvitsisi hävetä, että mä pystyisin olla edes jotain. Haluaisin vaan olla hänen vierellään ilman, että ajattelen itseni läskejä. Mä haluaisin vaan olla hyvä, parempi, paras. Haurain kaikista... 

Mä odotan, että pääsen kotiin vaikka pelkään. Mä olen onnellinen täällä, mutta mä en voi jatkaa näin. Mä en voi jatkaa tätä syömistä. Mun on pakko lopettaa, pakko... Pakko laihtua olemattomiin. Pakko aloittaa uudelleen ja tällä kertaa viedä kaikki loppuun asti... 

Kaikki hukkuu ja mä haluisin vaan nukkuu.

Ahdistaa... 

Haaveilen alipainosta... 

Mun pää hajoaa... 

En tiedä mitä teen...

Mulla on kaikkea, mun elämä on hyvää. Mutta peilikuva on kuvottavan ruma ja ihmisten katseet ilkeitä. Mulla on ihana poikaystävä, joka sanoo, että mä olen hyvä näin. Miksen mä sitä nää, miksen mä siihen usko? En usko, koska se ei ole totta... Mä vaan syön ja syön... Yksin ollessani en syö juuri lainkaan. Täällä mä joudun syödä, mun on pakko olla "normaali". Tuntuu siltä, että pitäisi jo lähteä kotiin "laihtumaan". Pitäisi olla yksin, eikä lihoa täällä... 

Eilen yöllä mua ahdisti, en meinannut saada unta. Sanoin J:lle etten halua enää koskaan juoda, kun tulee näin "paska olo". Sanoin, että haluaisin hakata nyrkillä betoniseinän hajalle... Hän ei sanonut mitään, hän vain silitti mun kättä ja mä lopulta nukahdin. 

Heräsin kymmeneltä samaan ahdistukseen... Mä en tiedä miten pääsen tästä olosta. Mulla olisi rasiassa vielä opamoxeja, joita en haluaisi kuitenkaan ottaa. En halua enää syödä lääkkeitä! Pitäisikö mun vaan lähteä kotiin?