Maailma on paha, enkä voi edes itkeä.

Mä palasin tänne taas... Vaikka ajattelin jo etten jaksakkaan välittää laihduttamisesta. Taustalla kokoajan kuitenkin elin tässä maailmassa ja pohdin mitä voin syödä ja katsoin peiliin itkien. Mutta tänään heräsin taas... Tajusin miten olen taas lihonut. Musta on tullut läski, menkat yrittää tehdä tuloaan. Mä en halua niitä, se on mulle kuin ääni päässä joka hokee miten läski mä oon. Se sanoo, että ei ole laiha jos on menkat. Se hokee, että silloin on läski. Läski, läski, läski. Ahdistuneena menin ja tilasin netistä ison kasan "laihdutusvalmisteita", mua ei kiinnostanut vaikka ne maksoi lähemmäs sata euroa. En edes saanut vielä kaikkia mitä hakusin vaan joudun huomenna hakea vielä kolme juttua Life-kaupasta. 

Mulla on niin ällöttävä olo, niin likainen. Tajuan, että mun kehossa on rasvaa, mä tunnen että on. Leikon saksilla siitä paloja irti. Rasva pakkautuu mun ihon alle ja haluan sen pois. Peilistä katsoo lihava ja väsynyt tyttö. Itsevihan täyttämä, niin kyllästynyt itseensä ja elämään. Asunto on sotkuinen, enkä jaksa siivota. Haluan vaan pois täältä. Laksoja purkista ja toisesta paketista opamoxeja. Mä vaan yritän kestää tän kaiken. Selvitä, vaikka en haluakkaan sitä. Tai ainakin haluan ihan liian vähän. Enemmän mä tahtoisin vaan laihtua. Ja kun saan nuo "laihdutusvalmisteet" käyttöön niin mun on pakko taas päästä jaloilleni. Unohtaa se ruoka ja nähdä pienin luku vaa'alla kuin koskaan aiemmin. Nyt en tahdo edes vielä sitä tietää... 

Aloin myös taas miettiä sitä kuntosalia ja haaveilla miinuskaloreista. Voisin aloittaa taas siellä samalla salilla missä olin viime kesänä. Tykkäsin siitä, vaikka tein sitä vaan laihtumisen takia. Ja olin siellä parhaimpina viikkoina joka päivä. 

Onneksi mä nyt heräsin ja tajusin taas, etten mä halua lihoa. En halua tätä enää! Vaan mä haluan laihtua. 
Haluan laihuuden...

Kestän vaikka hajoan.

Päivät menee hyvin syömisten suhteen, pystyn pitää kontrollin. Kestän kaikki mieliteot ja syön niin vähän kuin mahdollista. Mutta...
Illalla kaikki muuttuu, mä alan ahmia. Ja vaan ahmin kaiken mitä löydän. Mun on vaikeaa lopettaa niin kauan, kunnes mahaan sattuu. Sitten mä menen ja oksennan. Oksennan niin kauan, että mahaan pistää ja tuntuu, että se halkeaa. Silmissä sumenee ja jalat meinaa pettää mun alta. Tuijotan peiliin ja hieman hymyilen. Oksennan lisää... Taas sen tunnin, muuten en saa kaikkea pois. Jäätävä kylmyys valtaa minut ja vuoraudun peiton alle täristen. Samaa on jatkunut jo monta päivää peräkkäin. Lopuksi otan vielä laksani ja menen nukkumaan. Mua ahdistaa sillä tiedän, etten saanut kaikkea pois. Tiedän, että lihon vaan. Olen niin väsynyt tähänkin. Mun piti lopettaa oksentaminen. Mutten voi... En osaa. 

En kestä ruokahimoja iltaisin. Päivällä ruokaa ei tee juuri edes mieli. En jaksa. Haluaisin vaan jonkun lääkkeen, joka veisi ruokahalun pois. Haluaisin vaan etten halua enää ruokaa. Keskiviikkona mun paino oli 51.8 mutta nyt se on varmasti paljon, paljon enemmän. Koska olen näin surkea... Mua pelottaa, en haluaisi syödä, ainakaan ahmia. En pysty pukea muuta kuin kollarit ja löysän paidan. Mä olen niin kauhea, etten kestä nähdä itseäni. 

Kasvot turvonneet. Katse lasittunut. Mä jään tähän sekavaan maailmaan, tähän outoon oloon. Mä haluan silti tätä aina välillä. Ja välillä tahdon vain kuolla. Tämä maailma tai kuolema. Muuta ei oo. 
Muuta ei oo...

Huono, huonompi, surkein...

Mua pelottaa... Mä ahmin ja oksennan taas. Tajuan miten huonosti mun keho voi jo nyt ja pahennan sitä silti. Mä en jaksa välittää... Itsestäni, en yhtään. Ihan sama mitä mulle käy, vaikka kuolisinkin. Ei sillä ole merkitystä, eikä oikein millään ole enää. Hiukset irtoaa päästä ja ohenee, iho on täynnä näppyjä ja lisää tulee, kuukautiset ovat olleet vain kerran ja puoliskan.. tämän vuoden aikana. En muista milloin ne oli edes ennallaan... En jaksa välittää edes siitä. Mitä väliä on millään... Ei enää mitään. 

Minun pitäisi mennä vaa'alle ja se ahdistaa. Huomenna olisi lääkärikin, mutten voi todellakaan sanoa tästä mitään. Olen niin huono tässäkin, niin miksi sanoa. Ei minusta edes huomaa mitään ulospäin. Muuta, kun mun lihavuuden. Yritän ymmärtää, että näen taas sairainsilmin. Ymmärrän, mutten jaksa välittää siitäkään. Tajuan, että joku mun pään sisällä haukkuu mua ja haluaa vaan satuttaa vaikka väittää, että rakastaa mua. Mua ei haittaa mitä se tekee. Mä annan virran viedä minut vesiputoukseen. Joka ei lopu ikinä. Tai jos se loppuu, niin syvälle pohjaan aaltojen alle. 

Mua pelottaa, etten mä osaa tätä enää. Etten näe pieneneviä lukuja. Koska olen niin surkea. Kaiken järjen mukaan jos syö alle 500 kaloria päivässä niin laihtuu (okei olen välillä ahminutkin ja oksentanut). Mutta olen silti voinut lihoa. Mä pelkään. Tiedän, että lihon helposti. Minun on kylmä täällä sisällä, haluaisin nukkua. Mutta pelkään aamua, jos mun täytyy nähdä se todellisuus. En halua nähdä, että olen epäonnistunut.

Pelkään tulevaa, että se mut omakseen saa.

Pelkään kokoajan. Lasken kaloreita ja suunnittelen mitä voin syödä ja mitä en voi. Syön vaan liikaa... Haluan pois, voisin kadota, kun perheenikin on nyt poissa kotoa... Ei minua kaivattaisi. Olisi niin helppoa lähteä nyt. Ketään ei kyselisi mun perään. Silti roikun tässä elämässä, vailla mitään järkeä. Tänään kertyi 456 kaloria. Häpeän itseäni. Lainasin veljen paitoja, että voin pukeutua niihin. En tiedä mitä teen, tämäkin on niin epämääräistä. Pyörin kalorilaskurissa, ennen kuin syön mitään. Otan laksat joka ilta. Otan rasvanpolttokapselit. Tuntuu silti, että olen surkea. Mä en jaksaisi elää enempää. Vihaan itseäni ja häpeän. Eilen yritin buustata, mutta oksensin ja sitten en tullut kuitenkaan syöneeksi paljoa enempää. Ahmiminen ja oksentaminen houkuttaisi taas. Mä oon niin tyhmä... Katson ihmisiä kadulla, niitä ihanan laihoja. Ja mä vaan mietin miksi olin niin idiootti, kun söin ja lihoin. Nytkin syön ihan liikaa kokoajan. Pitäisi syödä puolet vähemmän ainakin. Mutta heti alkaa sumentua silmissä jos syön yhtään vähempää. Ärsyttävää... Mä en osaa enää. 

Miksi mä olen täällä vieläkin ja elän
Yritän taistella läpi tämän elämän
Vaikka siitä ei ole ollut hyötyä
Eikä tuska häviä ikinä
Sattuu entistä enemmän
Minä sain jo kivusta ystävän
Olen hajalla
Pieniä teräviä paloja
Vaikka tahtoisin olla jotain muuta
Jotain kaunista ja haurasta
Tahdon kadota

Sisinpäni kylmyys.

Minun on kylmä. Tärisen vaikka olen syönytkin. Nenänpää on jäässä. Sormet kohmeiset ja aivotkaan eivät toimi kunnolla. Tätähän minä halusin. Lasken kaikki kalorit. Eilen 383 kaloria. Tuntuu, että silti olen surkea. Silti paino oli noin paljon aamulla. Mä pelkään etten laihdu, vaikka yritän syödä mahdollisimman vähän. En tiedä mihin kuljen. Jokainen askel tuntuu turhalta. Näin viimeyönä unta, että vanhemmat yritti pakottaa mua syömään ja mä taistelin vastaan. Alan taas nähdä syömishäiriöunia. Eilen äiti kysyi mitä ruokaa söin sinä päivänä ja mä valehtelin, että olin syönyt lasagnea, vaikka en ollut syönytkään. Taas tämä alkaa, valehtelu. En tunne itseäni, en ole tuntenut pitkään aikaan enää. Olen loppu, haluan vaan rangaista itseäni. Kaikki muutkin haluaa vaan satuttaa. Piirrän joka päivä käteen numeroita kaikesta mitä syön. Kaikki on niin kaavamaista taas. Tänään olen syönyt sokerittoman proteinirahkan ja proteinipatukan. Kai mä syön tänään vielä jotain... Tuntuu vaan, että olen surkea. Aina olen vaan surkea.

Tahdon kadota, kuihtua pois... En jaksa olla täälläkään. 

Eilisen päivän kalorit...

Enkä mä oo kukaan ilman sua.

 

Ihmisten katseet ahdistaa. Kävelin 12 kilometria katsomatta ketään silmiin kollareissa ja isossa t-paidassa. Ajattelin vaan miten lihavalta näytän. Olisin vaan halunnut kadota näkyvistä. Mulla on ollut hirveä olo. Itken vaan kokoajan, muhun sattuu jokainen asia niin paljon. Mä oon niin loppu tähän elämiseen taas. 

Olo on tyhjä. Ajattelen huomista ja kaloreita, että täytyy syödä vähemmän kuin tänään. Tämä on hullua, mä tiedän sen. Mutta mä en voi muuta kuin laihduttaa. Mä oon niin hirveä, enkä kelpaa kellekkään enää. En jaksa enää itkeä, kun katson peiliin. Haluan vaan jotain tarkoitusta mun elämään. Edes tämän. Haluan tuntea, olla olemassa. Olla hyvä, kaunis ja arvokas. Olla edes jotain. 

Tuntuu vielä hieman pahalta, kun valuin tähän maailmaan takaisin. Mutta se alkaa jo vähän helpottaa. Pian saan sen ilon ja onnistumisen kokemukset. Kaikki mun tavoitteet ja unelmat. Vielä tämä on sumussa kulkemista. Mutta pian asiat selkeytyy ja minä löydän jälleen polkuni täältä. 

Päivän kalorit... Laskin myös maitokahvin (4 kupillista)

Huomenna täytyy olla parempi. Syödä vähemmän. Alittaa 500... 

Sä lupasit et kelpaan näin...

En tiedä mitä ajatella, kun kirjoitan tätä... Pelkään, että epäonnistun taas. Etten taaskaan riitä. Etten ole muiden silmissä mitään muuta kuin huono. Pelottaa aloittaa taas. Pakkaan kiellettyjä ruokia papaperikassiin ja aion viedä ne pois. Jollekkin joka tarvitsee niitä. Mä en halua lihota enää. Mä en halua edes elää. Olin miettimässä elämäni tarkoitusta ja mä päädyin tähän. Koska en riittänyt kenellekkään. Olin vain huono, ruma ja lihava. Surkea epäonnistuja, kuulemma en edes omaitseni. 

Mua hävettää kulkea kaduilla missä on ihmisiä. Mä olen niin turvonnut. En pysty katsoa ketään silmiin. Pelkään, että se toinen tuomitsee minut. Pelkään ilkeitä katseita ja niitä sanoja. En halua nähdä ketään. Ehkä sitten, kun olen parempi. Mua ei otettu vakavissaan. Liian lihava pelleilijä. Liian huono, vääränlainen syömishäiriöinen eli en siis ollut. Olin vain tyttö, joka laihdutti. Joka söi vähän ja välillä ahmi ja oksensi. Tyttö, joka pyörtyi käytävälle. Ja raapi kehoaan. Liikkui hulluna, vaikkei ollut syönyt juuri mitään. Tuijotti lukua, joka pieneni ja sai paniikkikohtauksen, jos se oli hivenenkään noussut. Olin tyttö, normaali. Niin sitä sanottiin. Ei ne pystyneet uskoa mitään, ei kukaan pystynyt. Ei ketään kiinnostanut...

Taistelin yksin ja parin ystävän tsempeillä. Romahdin kokoajan. En lopettanut laksoja hetkeksikään. Ahmin ja oksensin aina välillä. Yritin aloittaa diettejä. Lihoin ja aloin taas tuijottaa peilikuvaa jokaisesta heijastavasta pinnasta. Lopulta astuin vaa'alle, joka näytti noin 7 kiloa enemmän, kuin alimmassa painolukemassa. En kestänyt ja päätin, että jatkan. Ja päätin mennä pidemmälle nyt. Nyt en uskalla enää liikkua muuta kuin kollareissa ja löysissä paidoissa. Silti mua ahdisti kävellä kadulla, jossa oli ihmisiä. Kun olen näin lihava... Hirvitys. Huomenna kaikki muuttuu, lähtee kohti parempaa. Mun on pakko. Mulla on liian paha olo näin. Niin paha, etten enää kestä tätä yhtään. En kestä olla minä. Tahdon pyytää anteeksi...