Ne haluaa, että mä kuolen.

Nukun kauan, ihan liian kauan. Avaan silmäni ja tuijotan mun kättä. Ahdistun... En ymmärrä. Mä katson sitä ihmeissäni ja yritän muistaa miksi se on täynnä viiltoja. Viilsinkö mä tosiaan eilen? Mä en meinaa muistaa, vaikka kysyn tuota kysymystä itseltäni monta kertaa. Mä oon ihan sumussa. Kaverit ovat laittaneet mulle viestejä. Vastaan mitä sattuu. Kaveri kysyy, niin nähdäänkö kaupungissa? En edes muistanut, että mun piti mennä tänään. Syömään?! Ahdistavaa, mutta mä jo lupasin. On pakko. Mä oon jo muutenkin niin epäonnistunut ja kuolemanrajoilla niin en jaksa välittää juuri nyt hirveästi. Silti ajattelin skipata "aamupalan" ennen sitä. Mulla on niin sekava olo. Katson peiliin, mutta sieltä ei katso kukaan takaisin. En ole olemassa oikeasti... 

Mua ahdistaa välillä tosi paljon mun keho, mutta välillä kaikki on vaan sumua. En tunne mun jalkoja, kun kävelen. Eikä lääkäri osannut sanoa mitään tähän, hän ei osannut auttaa. Kukaan ei osaa, mä oon yksin. Tuijotan kuolemaa silmiin ja huudan: 

"Tule vaan, tule nyt, vie mut pois!"

Kyllä mä rukoilen, että saisin vain kuolla.

Mulla on niin paha olo.

Kukaan ei vaan enää usko mua.

Ne kaikki haluaa vaan, että mä kuolen.

Silmät valehtelee, kun vaaka puhuu totuuden.

Miksi mä en näe itseäni? Miksi mä tuijotan vaa'an suurenevaa lukua. Se suurenee, vaikka en syö liikaa. Ei tämän pitäisi olla liikaa? Kuitenkin se on, jos lihon vaan! Kehosta lähtee kuitenkin ylimääräistä, mutta miksei se näy vaa'alla ollenkaan? Mua ahdistaa se lukema... Onko vaaka rikki, ei se voi olla. Mä teen vaan jotain väärin, mä syön vaan liikaa... Minä, minussa se vika aina on kuitenkin. Ei edes tämä kuva minusta avaa mun silmiä. Lähellä normaalipainoa? 

Joudun todeta, että oon lihava... Vaaka ei anna armoa. Se on oikeassa, peilit vääristää ja valokuvat. Silmätkin usein valehtelee. Mutta vaaka puhuu totta, se ei valehtele koskaan. Se kertoo, että painan liikaa. Ihan liikaa. Että mun ei pidä lopettaa, koska tämä ei riitä. Vaan pitää saada numero alemmas, paljon alemmas... 

Vihaan... Itseäni liikaa...

Pinnalla ja pinnan alla.

En ole kirjoittanut pitkään aikaa... En ole osannut sanoa oikein mitään järkevää. Nyt mä vaan mietin miksi laihduttaa, kun kuolen pian kuitenkin... Siltä minusta tuntuu, tunnen kuoleman, näen sen, tiedän sen tulevan. Mä tiedän ja mun olo on tyyni. On vaan helppo lähteä, en jää kaipaamaan mitään. Ei mulla ole mitään mitä kaivata. Elänhän minä tässä sairaassa maailmassa tiedostamattani. Vedän ravintolisäni ja laksat, se on vaan joka päiväinen tapa. En syö lämmintäruokaa melkein koskaan, joskus vanhempien luona jos on pakko. Mittaan raejuustoa desimitalla, etten vaan ota sitä liikaa. Katson kalorit ruuista ja kaiken mitä niissä on. Mietin voinko syödä vai enkö voi. Ja kaikenlaista muutakin epätavallista toimintaa ja ajattelua ruuasta ja syömisestä... Paino ei ole pudonnut, koska olen surkea ja syönyt liikaa. Enkä ole jaksanut oikein panostaa. Paska minä...

Äiti alkoi eilen valittaa mulle syömisistä. Hän sanoi, että valehtelen ja yritti pakottaa vaa'alle. Hoin kokoajan, että kyllä mä syön. Ja selitin kaikkea mitä syön ja kuinka usein. Aloin itkeä, koska nyt olen fyysisestikkin kipeä. Ei vanhempien tarvi puuttua mun elämään, eikä kenenkään... Ja mä en ole edes liian laiha, että pitäisi huolestua. Mä pärjään ihan hyvin. Ei mulla mitään ongelmaa ole. Ongelma on vaan se, että syön liikaa enkä osaa laihtua. Mä oon vaan syönyt karkkia, koska masentaa. Sitten olen yrittänyt vähentää muita syömisiä ja ottanut enemmän laksoja... Kun on ailahteleva mieli niin on hyvin vaikeaa laihduttaa. Kun on välillä kaksi päivää täysillä mukana ja sitten kaksi päivää ajattelee, että mitä väliä jos nyt syön tämän pullan... Epävakaat ei osaa laihduttaa, koska tunteet heittää vuoristorataa. Hitto, kun on taas vaikeaa.

Nyt olen joutunut maata tänään yksin kotona, kun oon kipeenä. Enkä todellakaan jaksa tuijottaa tätä seinää enää yhtään kauempaa. Mun on pakko päästä ulos kävelemään, vaikka en saisi rasittaa itseäni. Mutta en mä jaksa vaan maata, en mä kykene olemaan paikoillani kauaa aikaa. Mua alkaa ahdistaa nämä seinät, ne alkaa kaatua yksitellen mun päälle. Ahdistus kasvaa ja kuolema-ajatuksen lisääntyy... Haluan pois tästä asunnosta. En kestä olla yksin pienessä "suljetussa" tilassa ajatusteni kanssa. Mun on pakko päästä liikkeelle, lähteä ulos. Ja voi olla, että lähden kävelemään tuonne pimeään vielä tänään. Ihan sama, vaikka rintaan särkee ja taju meinaa lähteä. Mutta mä en kestä enää olla täällä ja vaan maata tekemättä mitään...

Joskus käy niin hyvä tuuri.

Tänään mä onnistuin, kerrankin voin sanoa näin... Tuntuu, että olen ollut nyt niin pitkään pelkkä epäonnistuja... 

Tämän päivän syömiset: 

Aamulla: 

- 2 kuppia kahvia rasvattomalla maidolla n. 40 kcal

- Maitorahkaa ja 1 dl (sokeritonta) mehukeittoa n. 160 kcal

Päivällä: 

- Ateriankorvike (juoma) 250 kcal

Iltakahvi (1 kuppi) n. 20 kcal

Ilta: 

- Suolakurkkuja n. 150 kcal

Yht. 620 kcal !

(Mä en siis laske niitä "kalorittomia juomia" pepsi max, funlight tms...) 
Olen tyytyväinen ja se jokin mun pään sisällä on myös... Pelkään vaan huomista, sortumista. Tänään en sortunut irtokarkkeihin, vaikka ne oli tarjouksessa. Pelkään jo, että huomenna sorrun. En halua... Se johtaa vaan ahmimiseen, mä tiedän sen. Mua huimasi kaupassa, meinasin horjahtaa pyörän viereen. Hymyilin vaan, kun joku nainen tuijotti mun horjumistani. 
*Kaikki on hyvin, ihan hyvin...* 

Käyn porukoilla illalla, isä yrittää tarjota jotain kakkua, mutta mä en ota. Selitän vaan jotain... Otan vain kupin kahvia. Mä pystyin kieltäytyä ja ihmettelen sitä suuresti. Mua alkaa huimata, kun nousen ylös... Päätän lähtä kotiin syömään jotain... Kerrankin mä olen onnistunut, enkä surkea paska... 11 pilleriä aamulla, 11 pilleriä päivällä ja 7 illalla... Pitkin päivää kromia ja muutamia laksoja vielä. Mä olen hullu, mä tiedän... Mutta eipä silläkään ole mitään väliä. Mä olen jo tuhonnut kaiken... 

Kuka minä olen?

Nyt, kun mulla on aikaa niin ajattelin kertoa teille vähän itsestäni, mun taustoista.

Eli moi, mä oon Erika!
(Se ei kuitenkaan ole mun oikea nimi, vaikka liittyykin muhun). En halua käyttää omaa nimeäni monista syistä...
Oon 21-vuotias ja oon "eläkkeellä", saan siis kuntoutustukea/eläkettä. Mulla on takana monien vuosien tuska ja mt-ongelmat. Olen oireillut 10 vuotiaasta asti eli yli puolet elämästäni. Kaikki lähti isosta traumasta ja sen jälkeisistä ongelmista perheen sisällä. Aloin ajatella, että mun olisi parempi kuolla. Olin siis 10 v ja mietin kuolemaa. Ajattelin olevani huono ja aloin vähitellen vihata itseäni ja syytellä kaikesta mikä "meni pieleen". Mun itsetunto romahti. Kävin hetken aikaa lasten polilla puhumassa, mutta siitä ajasta en muista mitään. Masennus alkoi kuitenkin kehittyä vähitellen. Se olikin ensimmäinen ongelma mikä todettiin. Mulla oli riitaisia kaverisuhteita ja olin aika paljon yksin. Musta puhuttiin, että olen outo. Tuntuu etten ikinä ollut niin, kuin kaikki muut. Olin aina se erilainen, joka ei kuulunut mihinkään. Välillä mulla oli kuitenkin ystäviä, onneksi. Pyörin synkissä ajatuksissa kaiken aikaan, varsinkin yksin ollessani.

Tuntuu, etten enää riittänyt mun vanhemmille. Vaikka mitä tein niin en ollut tarpeeksi hyvä. Mun piti esittää, että kaikki on hyvin. Ei saanut itkeä pienestä, piti olla vahva ja pärjätä. Piti olla iloinen, mikään ei saanut olla huonosti. Ei ollut lupaa näyttää pahaa oloa. Siitä ei ollut lupa puhua. Mä opin, että pitää pärjätä yksin. Kaikki piti oppia kantamaan sisällään, piti oppia esittämään ja suojelemaan ympärillä olevia ihmisiä. Piti varoa, ettei tieto ongelmista leviä naapuriin tai suvulle. Piti leikkiä ettei ole mitään ongelmia. Tälläinen oli mun perhe-elämä. Vaikka teimme paljon kivaa yhdessä, reissuja ja muuta. Olimme vain perhe, jossa ei vaikeuksista puhuta.

Harrastin pitkään joukkuevoimistelua ja partiota. Ne olivat mulle rakkaita, vaikka satuttivatkin paljon. Voimistelussa mä en ikinä riittänyt, en ollut koskaan tarpeeksi hyvä. Valmentaja kiusasi mua, suorastaan vihasi ja olin silmätikkuna. Mun virheet nähtiin aina. Myös joukkuelaiset kiusasivat mua jättämällä mut ulkopuolelle porukasta. Kisamatkoilla itkin yksin jossain nurkassa ja odotin vaan pääseväni kotiin. Silti jokin veti mua harkkoihin. Tykkäsin siitä lajista ja tykkäsin kilpailemisesta. Enkä halunnut tuottaa pettymystä vanhemmille, kun ne olivat musta niin ylpeitä. (Mähän olin sentään kilpatasolla). En uskaltanut sanoa mitään vaan kuivasin kyyneleet ennen, kun astuin auton ovesta sisään harkkojen jälkeen. Partiossa oli sama juttu, jäin ulkopuolelle hyvin nopeasti ja jatkoin sielläkin, koska en uskaltanut sanoa vanhemmille miltä musta oikeasti tuntuu. Yritin monesti esittää sairasta ettei tarvisi mennä harrastuksiin tai leireille, mutta en ikinä onnistunut. Mun piti vaan esittää, että tää on kivaa. Joukkuevoimistelussa vaihdoin jopa kerran joukkuetta ja seuraa, mutta hetken päästä sama syrjintä ja ilkeily jatkui sielläkin. Lopulta lopetin sen ja partion suunnilleen yhtä aikaa, kun olin 14-vuotias. Harrastin kumpaakin noin 8 vuotta.

Masennus paheni yläasteella, kun mulla meni välit poikki kahteen parhaaseen ystävään. Tunsin olevani tosi yksin. Seiskalla eräs luokkakaverini sanoi, että hän viiltelee ja kertoi, että se helpottaa. Mä en ollut kuullutkaan siitä aiemmin ja päätin kokeilla. Se helpotti, tunsin sen. Lopulta jäin koukkuun, monien vuosien kierteeseen josta oli todella vaikeaa päästää irti. Pahimpina viikkoina viiltelin joka päivä, joskus monta kertaa päivässä. Sain poissaolokohtauksia ja havahduin siihen, että mun huoneen parketti oli täynnä verta.
Nyt olen ollut viiltelemättä kohta 2 vuotta. Monesti olen ajatellut sitä, meinannut sortua. Mutta tiedän, että en halua enää siihen kierteeseen. Siihen tunteeseen jää niin helposti koukkuun. Kulutin noin 6 vuotta elämästäni terään, enkä aio enää kuluttaa siihen yhtään vuotta tai yhtään päivää. Siinä päätöksessä mun on pysyttävä! Vaikka tiedän, että mulla on vieläkin teriä säilössä...

Eli tässä vaiheessa kuvioissa oli masennus, ahdistus ja viiltely. Nuorisopolilla aloitin käymään 15 vuotiaana ollessani ysiluokalla. Mun vanhemmat alkoi huomata, ettei kaikki ole kuitenkaan hyvin... Ja sitten kiersin monien mutkien ja ihmisten kautta nuorisopolille. Mulla kesti todella kauan, että pystyin luottamaan terapeuttiin tai katsomaan silmiin. Olin todella pohjalla. Sain poissaolokohtauksia. Monta kertaa kävelin vaatteet päällä mereen ja havahduin, kun löin kengänkärjen kiveen.
*Ajattelin vain, että nyt mä hukutan itseni tuonne veteen...*

Ensimmäinen osastojakso mulla oli 17 vuotiaana suljetulla nuoriso-osastolla. Masennuksen ja itsetuhoisuuden takia. (Pakkohoito). Mulla oli noin 4 kuukauden jakso, pääsin pois 18 vuotis syntymäpäivänä. Vietin syntymäpäiväni osaston kiviseinien sisällä. Seuraavan kerran jouduin osastolle samana vuonna (2012) syksyllä aikuispuolen avo-osastolle vapaaehtoisesti. Mulla oli noin kuukauden jakso, jonka jälkeen mut kotiutettiin vasten mun tahtoa. Jouduin kahden kuukauden päästä takaisin, mutta nyt suljetulle osastolle M1-lähetteellä vasten tahtoa psykoottisuuden takia. Mulla oli harhoja... Käskeviä ajatuksia, jotka käski mun satuttaa itseäni. Psykoosilääkkeet pahensi oireita ja sain lisää poissaolokohtauksia. Minut löydettiin monet kerrat naru kaulalta huoneestani, enkä ollut tajunnut mitä tein. Ja kaikkea muuta tälläistä...

Olin yhtäjaksoisesti osastolla 1,5 vuotta. Ensin suljetulla, josta siirryin kuntoutusosastolle ja vietin taas synttärini osaston seinien sisällä.
Olen viettänyt kaikki syntymäpäivät osastolla... 18, 19, 20 ja 21... Neljät syntymäpäivät. Kaksi uutta vuotta näkemättä raketteja. Ja yhden kokonaisen kesän.
Minun elämäni on ollut yhtä osastokierrettä.
Minut kotiutettiin 2014 toukokuun lopussa ja sen jälkeen olen ollut tarkkailulähetteellä kaksi viikkoa 2014 vuodenvaihteessa (epäiltiin psykoottisuutta) ja viimeisin jakso olin kaksi viikkoa maalis-huhtikuussa 2015.

Yhteensä 5 osastojaksoa ja 6 sairaalareissua (yliannostuksen takia), joista viimeisin yritys tämän vuoden maaliskuussa. Syömisongelmat tulivat kuntoutusosastolla, kun tajusin miten olin lihonut ylipainoon (noin 83 kiloon). Virallisesti aloitin laihduttamaan alkusyksystä 2013. Välillä oli kuitenkin kausia, kun söin normaalisti. Paino putosi vuodessa yli 20 kiloa kaikesta huolimatta. Mun syömisiin ei kiinnitetty yhtään huomiota. Sain olla syömättä osastolla, jos halusin. Elin pelkällä kahvilla tai kahdella viilillä päivässä. Ja jos erehdyin syömään niin kävin oksentamassa ruuan läheiseen metsään. Aloin seurata painoa ja merkitä ylös syömisiä. Olen kuitenkin ajatellut olevani liian lihava 12-13 vuotiaana vaikka olin alipainoinenkin välillä. Niin, että siitä huomautettiin terkkarissa. Mutta piti näyttää hyvältä kisapuvuissa, piti vähän katsoa mitä sai syödä ja mitä ei. Kävin salaa joskus jopa vaa'allakin. Tunnesyöminen pitkällä osastojaksolla lihotti minut ja vähäinen liikunta myös. Aloin valua vähitellen sairaampaan ja sairaampaan maailmaan. Viime kesä ja syksy olivat tosi pahoja, samoin alkuvuosi. Kesän olin käynyt salilla rahkapurkin voimalla. Joulukuussa paino putosi 6 kiloa... Mä aloin näyttää sairaalta, mutta ihannoin sitä. Päädyin kuitenkin parantumisentielle helmikuussa, mutta se ei sujunut kovinkan hyvin. Söin liikaa ja lihoin, en saanut tukea vaan yritin "parantua" yksin. Syömishäiriötä ei todettu missään vaiheessa. Kriteerit eivät täyttyneet... Ajauduin vähitellen uudestaan laihduttamaan. Ja tappelen sen kanssa edelleen...

Diaknooseina mulla on epävakaa persoonallisuus ja
toistuva vaikea masennus.
Epäilty ja testattu on vaikka mitä, mutta ei ole muuta vielä löytynyt.

Tässä vähän mun elämästä ja niistä joistain vaikeuksista. Ihmissuhdepettymyksiä löytyy myös paljon, mutta niitä en jaksa nyt listata ja lisäksi myös jonkin asteinen hyväksikäyttö.

Tästä kaikesta huolimatta mä oon vieläkin hengissä ja nyt, kun itse mietin niin pidän sitä ihmeenä. Olen nähnyt niin paljon pahaa, tuntenut hirveästi tuskaa. Mutta se on tehnyt musta vahvemman. Mä en ole saanut mitään helpolla, mutta mä en ole luovuttanut. Oon aina noussut ylös ja taistellut lisää. Ja odotan edelleen päivää, jona voin oikeasti sanoa selvinneeni ja olevani onnellinen...

Ole ylpeä itsestäsi jos jaksoit lukea tämän pitkän tekstin mun elämästä!

Sun liekit satuttaa mua.

Mun on pakko tehdä taas tämä "viimeinen vaihtoehto". Mun on vietävä ruokaa pois, kaikkea mistä voin keksiä tehdä ruokaa tai leipoa jotain. Vien kaiken mistä mulle voisi tulla himo. Vien jopa ketsupin, sillä aloin pelätä sitäkin... Pakkaan ruuat kahteen muovipussiin joista toinen lentää pienen pohdinnan jälkeen ulos roskalaatikkoon. Toisen jätän odottamaan löytäjäänsä... Jos joku tarvitsisi niitä... Joku joka osaa syödä toisin kuin minä... 

Valot sammuu ja pimeys laskeutuu. Kun kävelen niillä pimeillä kaduilla niin mä alan miettiä mun elämää... Mietin mitä olen tekemässä ja minne olen matkalla. Tuijotan pimeää katua. Silmälasit menevät huuruun sateessa ja syksyn viileydessä. Kävelen hennossa tihkusateessa, syksyn pimeydessä. Mä vaan kävelen... 

Ja kun mä hengitän, niin tunnen kuinka rintakehää pistää. Taas mä oksensin... Taas se lähti (elokuvissa) syömistä karkeista. Koska oli pakko esittää normaalia... Katumus, syyllisyys ja kontrolli. Kipu ja epäonnistuminen. Kaikki lähtee aina jostain. Ja mä alan katua... Eli on pakko syödä lisää ja oksentaa kaikki tuska pois... Vaikka se ei auta mitään... Olen vaan entistä huonompi silloin...

Näen pimeydessä hahmoja jotka lähestyy mua... Samassa kuulen heidän äänensä ja tajuan heidän olevan ulkomaalaisia miehiä. Mä en uskalla kääntyä takaisin heidän ohitseen. Mä kierrän erään pihan poikki etteivät he näe mua. Sieltä pääsen suoraan omalle kadulle. Mun sydän hyppii niin, että sattuu. Mä pelkään, että ne tulee. Että joku hyökkää mun päälle... Pelkään pimeää, hahmoja, miehiä... Ei niihin voi luottaa... Kävelen viimeiset metrit, rintaan koskee. Astun sisään huoneistoon ja istun kirjoittamaan. Minusta tuntuu niin tyhjältä. En tunne mitään muuta kuin pelkoa kaikesta... Mä pelkään elämää, mutta vielä enemmän mä pelkään itseäni... 

"Mut mun päässä viiraa
Ja tiedät et demonit on riivaamassa..."

Pahoja sanoja.

Mulla ei ole nyt muuta sanottavaa kuin se, että mä oon epäonnistunut paska! Mä en osaa mitään, mä en osaa laihtua enkä mä osaa elää. Osaan vaan ahmia ja oksentaa verenmaku suussa. Osaan vaan olla niin hiton surkea tapaus, että ihan hävettää. Mä vihaan itseäni! 

Mä oon oksettava

Mä en osaa enää laihtua

Mä vihaan mua

Vihaan olla elossa

Opeta mua taas laihtumaan

Mä pyydän, päästä mut höyhenvaltakuntaan

Kerro mulle, että nälkä kuuluu rakastaa

Sano, että laihuus mut pelastaa

Älä anna mun enää sortua

Rankaise mua

Älä jätä vaihtoehtoja

Ole laiha

Tai älä mitään

Unohda jo se ruoka

Tai pakota itsesi lähtemään

Mä en tarvi itseäni.

Sydän lyö hitaammin, rannepulssi katoaa... Silmissä sumenee, kun nousen ylös. Joka aamu meinaan kaatua lattialle. Jalat ei jaksa kantaa. Mieli sumenee... Mä olen taas varmaan syönyt liikaa laksoja. Mun kehoon ei jää mitään, kun syön. Se tulee heti pois. Mikä on tosi hyvä... Onko? No on... En jaksa nousta sohvalta, mikä ei ole hyvä. Koska mä en pysty liikkua, enkä kuluttaa mitään. En saa maata vaan kotona, mun on pakko päästä liikkeelle! Tänään se on jotenkin erityisen vaikeaa sillä pelkkä seisominenkin on tuskaa. Enkä jaksa olla kauaa pystyssä... Joka paikkaa särkee, päässä heittää. Kipu on hyvästä, on se... Oksettaa... Pelkään, että pyörryn. Ei näin lihava voi pyörtyä... Miksi mun keho ei muka kestä? Tälläinen lihava keho...

Mä haluan vaan kuihtua pois. Ei kukaan tarvi mua elämään. Mä olen turha ja tuon vain huolta. Tahdon olla yksin ja unohtua. Tahdon kuihduttaa itseni unholaan. Tahdon olla joku muu, en tällainen... En mä tarvi itseäni, enkä mä tarvi enää edes elämää...

Lopeta se syöminen, mä pyydän...

Mä vihaan tätä esittämistä, mä vihaan syömistä! Mun pitää esittää, että kaikki on hyvin. "Joo joo, mä tuun syömään." *Mun alko tekee mieli suklaata* "Joo mäki aattelin ostaa vähän karkkia." Pitää ottaa sitä kakkuakin, kun muutkin ottaa sitä. Ei saa erottua... Mua ahdistaa, oon vetänyt laksoja pitkin päivää. Kuolen tähän oloon ja on vaan nälkä kokoajan. Mä en jaksa tätä elämää. Mä vaan lihon... Mä en osaa enää mitään. 

Huomasin tänään kun katsoin peilistä, että mulla on "raskausarpia" alaselässä. Mä oon niin kuvottava... Reisien omat oon nähny jo ajat sitten. Todellisuus iskee vasten kasvoja, se miten ylipainoinen oonkaan ollut. Mä en enää ikinä tahdo olla lihava ja silti mä vaan syön... Mä en tahdo! Lopeta nyt jo se syöminen, sä lihoat! Mä lihoan... Mua ahdistaa, koska nytkin olo on niin lihava. Voisipa vaan kuolla... Eilen ahmin ja oksensin, varmaan tänäänkin. Koska mua ahdistaa tää ruokamäärä mitä oon syöny tänään. Mä haluan ulos edes jotain mun sisältä... (Mun täytyy ottaa enemmän kromia, että tää nälkä lähtee pois...)

Haluan mun ruokahalun pois. Haluan jatkuvan nälän pois. Haluan unohtaa ruuan. Haluan unohtaa itseni. Mä en tiedä mitä haluan. Tai no tiedän... Haluan kuolla. Onko se oikeasti ainut mitä haluan? Onko? On...

Painajaisista rakennettu linna.

Eilen mä pystyin siihen, mä en oksentanut! Mutta siltikin tuli syötyä enemmän kuin saisin oikeasti syödä... Mua hävettää, kun mä oon näin surkea. Mua ahdistaa, tuntuu niin lihavalta. Elämä satuttaa, se satuttaa niin. Miksei se vie mua jo pois? Mun on turha puhua kellekkään, kun en enää osaa kertoa miltä tuntuu. Mä vaan hymyilen ja "pärjään" yksin. Tunnen pohjan, näen pohjan, haluan luovuttaa... En osaa puhua tästä ja nää mun "syömisongelmat" ei ole todellisia, niitä ei oteta polilla todesta. Mun on turha niistä sanoa, kukaan ei auta siellä. Mä haen vaan huomiota niiden mielestä, kaikki mun sanoma menee niiden ohi. Ne ei tartu mihinkään, niitä ei kiinnosta. Ehkä olen vaan liian lihava ettei mulla voi olla ongelmaa... Jos se onkin se syy... 

Mua ahdistaa nykyään aina, kun äiti halaa mua. Mua ahdistaa, jos joku koskee mun kehoon. Se on niin lihava ja siinä on ylimääräistä niin paljon. Mua itseänikin ahdistaa jos hipaisenkin mun kylkiä tai mahaa... Sitten on pakko hakata ja puristaa läskejä, vaikkei ne katoa siitä mihinkään. Koska mä oon niin huono... 

Elämä romuttaa kokoajan lisää. Eilen olin vähällä tappaa itseni. Mulla oli vaan yksi syy jäädä... Siskon viikonlopun vierailu. Mä en voinut olla niin itsekäs, että olisin tehnyt hänen syntymäpäivistään maailman pahimman. En vaan voinut, joten menin nukkumaan paremman huomisen toivossa... 

Herän taas samaan aikaan, kuin joka aamu noin 7:30 ja huomaan taas miten paha olo mulla on. Tämäkään ei ollut se aamu mihin olisin halunnut herätä. Se ei ollut sen parempi huominen. Vaan se oli ahdistava painajainen. Painajainen, joka on ihan liian todellinen... 

Lasiprinsessaa sä oottaa saat.

Miten pääsen Miasta eroon? Mä tahdon siitä eroon... Toinen oksentaminen jo tänään. En jaksa tätä. Tunnen oloni niin surkeaksi ja ällöttäväksi. Mä oon hirveä... Mä tahdon lopettaa ahmimiskierteen, mä en jaksa oksentaa. Mun kehokaan ei jaksa sitä... Mä haluan laihtua, mä haluan mielummin Anan... Kuin tämän paskan...

Onko vinkkejä, kuinka estää ahmimishimot? Tai kuinka kestää ne? Onko jotain vähäkalorista mikä vie makeanhimon tai leipähimot? Tarvisin kipeästi jotain vinkkejä teiltä lukijoilta, miten te selviydytte? 

Onko näissä vähän kaloreita, vai jääkö näihinkin vaan himo?

Mä tahdon olla lasiprinsessa

Siinä hauraassa kristallipalatsissa

Höyheniä yritän punoa siipiini

Että voin lentää oikeaan kotiini

Tahdon katsoa peiliin ja nähdä lasiset luut

Tahdon olla pienempi kuin muut

Lasiprinsessa missä sä olet

Kun katoaa mun reitiltäni taivaan tähdet

Miksi sä et johdata

Miksei me jo kohdata

Tahdon jo korkealle kristallipalatsiin lentää

Kun liian vaikeaa on elämä tää

Mene pois Mia!

Mia mene pois, mä en halua sua! Mun mieli ei jaksa sua, eikä mun sydänkään jaksa. Mene pois, sä tapat mut. Sydän hakkaa oudosti rinnassa ja siihen sattuu sen jokainen lyönti. Älä tapa mua Mia tai no tapa, mutta edes nopeammin. Mä en halua sua... Mene pois, mene, mene pois... BULIMIA...

Kohta sä viet minut pois, vaikka et vielä vienytkään. Et tänäänkään. Sydän alkaa vaan jo väsyä, se ei jaksa lyödä enää. Sä et halua, että se lyö. Sä haluat, että koittaa ikuinen yö... Miksi mun pitää kärsien kuolla? Voisitko päästää mut pois jo nyt. Päästä mut pois tai mene sinä pois. Miksi Mia taas, missä Ana... Mä en tahdo tätä. Mä en jaksa. Mene pois Mia, mene, jätä mut rauhaan! 

Mustaa valkoisella.

Kaikki on mennyt pieleen, mä olin lihonut ihan liikaa. Mun pitää ottaa lujemmat keinot käyttöön. Uusi suunnitelma, ruoka-ajat, ruokailukerrat, jokapäiväinen painontarkkailu, tietty kalorimäärä mitä ei saa ylittää, ei yhtään herkkupäivää. Kaikki pitää nyt suunnitella ja kaikki pitää kieltää. Nuo proteiinijuomat ei näköjään sovi mulle, lihon niistä. En ole osannut säännöstellä niitä oikein. Pitää vaihtaa takaisin raejuustoon ja rahkoihin. Ehkä sitten menee taas paremmin. Pelkään vaan, että alan ahmia. Mun on pakko ostaa vaan vähän kerrallaan ja pysyä vahvana...

Ajattelin, että voisin kirjata päivän kalorisaldot blogiin ja painon myös. Tästä lähin lasken kaikki kalorit ja yläraja on 800 kaloria (ainakin näin aluksi, ettei mene heti pieleen). Sitä ei missään nimessä saa ylittää milloinkaan! Nyt, kun olen syönyt noin 1000 ja vähän yli niin oon heti lihonut, joten pitää syödä vähemmän. Mun on pakko laihtua. Annan nuo proteiinijauheet jollekkin, kun en näköjään osaa niitä käyttää oikeen. Siirryn tuohon ateriankorvikkeeseen, minkä ostin ja niihin rahkoihin ja muihin. Mun on pakko nyt tsempata! 

Tässä vähän listaa (lyhennetysti) mun säännöistä:

1. Laske jokainen kalori!
2. Ruoka-ajat: aamu klo. 9-10, päivä 14-15, ilta 20-21
3. Sallin vain zerojuomat ja kahvin
4. Ei enää herkkupäiviä
5. Jos on pakko syödä joku herkku niin se on vähennettävä muusta päivän syömisistä (ns. sosiaalisenpaineen tilanteet)
6. Päivän kaloriraja 0 - 800 kaloria (ylärajaa ei koskaan saa ylittää!)
7. Paino otetaan joka aamu! (Jos ei lähde laskemaan niin vähennetään syömisiä.)
8. Kaikki riippuu sinusta, jos päätät pystyä tähän niin pystyt! 

Näihin tunnelmiin päätän tällä kertaa... Toivon, etten enää epäonnistu. Haluan oppia jälleen laihduttamaan... Haluan, haluan, niin paljon!

Kirkkain silmin mä elän valheessa.

Muhun sattuu, mua itkettää... Kun mä valehtelen kaikille, väitän kirkkain silmin kaikkea mikä ei ole totta. Lupailen, enkä pidä yhtään niistä lupauksista. Tuttu yrittää auttaa mua voimaan paremmin, eikä tiedä totuutta. Se ei tiedä, että auttaa mua laihtumaan... Mä valehtelen kaikkea mitä muka päivän aikana syön. Mä puhun kaikesta mitä joskus vielä söin. Puhun puutaheinää, valehtelen ja hymyilen. Hän sanoo monta kertaa mikä on ideana yhdessä valmisteessa ja mä lupaan syödä muutakin... Ruokaa, lämmintäruokaa... Mä lupaan, vaikka en aio syödä. Mua alkoi itkettää hänen lähdettyään.  Oli pakko ottaa opamoxi ja yrittää rauhoittua. Tuntui niin väärältä, koska hän haluaa mun parastani. Mä tiedän, että hän yrittää auttaa mua. Vaikka hän ei tiedä tästä mitään, ei tiedä mitä mä käyn läpi. Hän ei tiedä tätä maailmaa, ainakin uskon ettei tiedä. Varma en voi kuitenkaan olla... Enkä voi kysyä kuitenkaan. 

Jokin mun pään sisällä hurraa mulle, kun onnistuin taas valehtelemaan näin hyvin. Mutta jokin puoli itkee ja syyttää mua valehtelusta. Se sanoo, että tein väärin. Ne puolet minussa tappelee. Välillä ajattelen, että voin syödä ja ostan ruokaa. Sen jälkeen se toinen pakottaa mut ahmimaan ja oksentamaan kaiken tai vaan heittämään roskiin, viemään pois. Se huutaa, etten saa syödä. Että mun pitää laihtua ja kuolla, koska olen niin lihava ja huono. Ja mä uskon sitä. Samalla, kun toinen osa minusta itkee ja haluaa myös kuolla. Ja se haluaisi vaan olla normaali ja syödä niin kuin kaikki muutkin. Ja olla ajattelematta tätä kaikkea...

Mutta en mä pysty olla ajattelematta. Tää kierre alkoi taas, koska mä söin liikaa puoli vuotta ja lihoin. Mä en osaa syödä oikeaa määrää. Syön aina liikaa tai liian vähän. Valitsen mielummin sen liian vähän, sillä en tahdo enää koskaan nähdä numerolla kuusi alkavaa lukua, enkä varsinkaan sitä kasia mistä olen lähtenyt! Mä pelkään ylipainoa ja läskejä enemmän kuin mitään muuta. Keho muistaa miten lihotaan, se lihoo helposti taas jos annan sille vallan. En aio enää antaa sen lihoa. Mä en salli sitä enää! Silti mä koen syyllisyyttä valehtelusta, koen olevani huono. Samalla, kun se toinen kiittää hiljaa... 

"Kiitos, kun annat mun taas laihtua. 
Kiitos, kun autat mua laihtumaan. 
Kiitos, kohta mä pääsen pois täältä paskasta elämästä..."

Luut humisevat hiljaa onttoa ääntään.

51.7 kg aamulla...

Mutta pilalle meni ilta... Oli pakko käydä kaupassa ja mä sorruin bulimiapartyihin. Mun piti ostaa vaan maitoa, mutta pilalle meni se kauppareissu. Verensokeri oli ehtinyt laskea liikaa viimeisimmästä ateriasta. Mun pitäisi lähes kokoajan olla haukkaamassa jotain purtavaa, ettei se laskisi. Ahmimishimot tulee muuten heti. Mun keho ei nykyisin siedä sitä romahtelua yhtään. Se on niin ärsyttävää. No itsehän mä oon sen aiheuttanut. Otin laksat vielä oksentamisen jälkeen, otin taas oikeen kunnolla niitä sillä mä pelkään niin sitä lihomista... 

Päässä heittää, taju meinaa lähteä oksentaessa. Joku iso leivänpala tarttuu kurkkuun, enkä saa hetkeen edes henkeä. Haukon ilmaa ja silmistä valuu vettä. Silti jatkan vieläkin. Tv:ssä pyörii juuri sillä hetkellä yksi mun lempisarjoista, yksi lempiartisteista. Silti en katso sitä, vaan mielummin oksennan... Mä oon niin sekaisin. Tämä maailma on ykkönen ja kaikki muu "kiva" vasta sen jälkeen. Kuulen hiljaista ääntä tv:stä ja tuntuu pahalta... Yritän vaan ajatella, että voin katsoa sen ohjelman jälkikäteenkin. Tärkeämpää on oksentaa ja lihoa vähemmän, kuin katsoa se ohjelma, pitää kaikki sisällä ja lihoa PALJON! On ihan selvää kumman valitsen, kun noista pitää valita...

Onneksi huomenna on jälleen uusi mahdollisuus. Mun ei tarvi mennä kauppaan moneen päivään. En saa mennä, en vaan saa! Mun täytyy ryhdistäytyä, pysyä vahvana. Äiti halaa mua, kun käyn kotona. Hän taputtaa mua kylkeen, suoraan kylkiluihin. Sen jälkeen hän taputtaa lonkkaluuhun. Hän varmasti tunsi ne luut. Olisin vaan halunnut kadota maan alle. Luut humisivat onttoa ääntään. Pelottaa sillä nyt hän tietää, että oon laihtunut taas... Onneksi hän ei voi estää mua. Mutta olisin silti halunnut vaan rimpuilla itseni hänen halauksestaan ja juosta karkuun. Mua ahdisti... Sillä tuntuu vaan isolta, ihan liian isolta vaan kokoajan...

Pidä hiljaa itselläsi sun salaisuutesi.

Jokin hokee mun päänsisällä, että mun pitäisi alkaa valehdella. Sanoa, että menee hyvin vaikka en enää jaksaisi kävellä askeltakaan. Kaikki vaan siksi, että voisin laihtua rauhassa... Makaan sohvalla ja tuijotan kattoon. Mua sattuu niin ja myönnän sen näihin teksteihin. Kipukin pitäisi vaan kääntää vahvuudeksi. Kävin apsilla juomassa kahvin ja huomasin miten muut ihmiset ahdistaa mua nykyisin. Niiden katseet arvostelee mua. Mä pelkään, että ne näkee mun läpi. Tuntuu, että haluaisin vaan jäädä tänne neljän seinän sisälle, olla vaan yksin. Vaikka täälläkin on hirveä olla. Mun ei ole hyvä olla missään. Kaikkialla vaan sattuu...

Kylmyys ja pyörryttävä olo tulee heti, kun en syö mitään kiinteää. Mua ärsyttää... Mieli sumentuu taas ja mä nään vaan tämän maan. Tämän hauraan kipeän maailman. Se maailma tahtoo viedä minut pois. 

Käperryn viltin alle. Kaikki alkaa näyttää taas samalta kuin viime syksynä. Mä olen hukassa täällä elämässä. Vielä kolme viikkoa sitten mä söin lohikeittoa apsilla, kun olin vaellusmatkalla. Ja nyt mä olen ihan raunioina. Pieninä sirpaleina. Enkä tiedä kuinka hengittää, miten jaksaa elää. Mulla on vaan laihdutus ja sekin syö mua pois... 

Nyt yritän vaan katsoa kuvia sairaan laihoista, etten sorru hakemaan ruokaa kaupasta. Haluan näyttää taas tuolta niin kuin tuossa bannerissa...

Painavat höyhenet olkapäillä.

Aamupaino: 52.1 kg

Mua pelottaa, mä päätin etten enää mene kauppaan. En vaan voi mennä! Tajusin, että se johtaa aina samaan... Se johtaa ahmimiseen ja oksentamiseen. Nyt mun on vältettävä kauppaa viimeiseen asti. Ehkä pyydän, että kaveri hakee mulle sillointällöin maitopurkin, mehua tai kahvia. Toki mulla on kissat joille on pakko hakea sitä ruokaa. Mä en vaan voi mennä kauppaan, kun en hallitse itseäni yhtään siellä. Ostan aina ne leivät ja muut ahmittavat. Tuo kauppakin on ihan liian lähellä kotia. Sinne on ehkä 100 metriä jos sitäkään... En kestä. Ahmiminen lähti tänään pähkinöistä. Niitäkään en enää todellakaan aio syödä! Mistään ei tule mitään, mä en osaa syödä kohtuudella! En voi siis syödä enää mitään kiinteää. Mulla on vielä yksi proteiinipatukka kaapissa ja se saa olla viimeinen. Nyt siirrän kaiken nestemäiseen muotoon. Ei enää muuta, ei enää muuta kuin nesteiden kaloreita. Koska muuten alan ahmia heti. 

Joudun perua leirin, joudun olla aloittamatta sitä työtä. En pysty syödä, en osaa enää. Enkä jaksa ahmia ja oksentaa, lihota vaan. Vaikka paino oli pudonnutkin kolmessa päivässä vähän päälle kilon. Mutta tiedän, että nesteitähän ne vaan oli. Mä odotan jo niin nelosella alkavaa lukua vaa'alla. Sinne ei ole enää pitkä matka, mä pystyn siihen! Joten nyt ei enää mitään kiinteää tuon viimeisen protskupatukan jälkeen. Teen nyt sen sopimuksen itseni kanssa. Ja mun on pysyttävä siinä. Kirjoitan sen vaikka tussilla käteeni ja lapuille ympäri asuntoa, etten vaan luista siitä. Näin on vaan nyt pakko tehdä. Mun täytyy katkaista bulimiakierre. Mun täytyy aloittaa se parempi laihdutus. Se mitä nimeä en uskalla kirjoittaa, enkä edes ajatella. Sillä enhän mä ole sitä, vaan mä olen ainoastaan liian painava... Ihan liian lihava...

Vielä joku päivä voin ehkä onnistua...

Mua pelottaa... Olin tänään tutustumassa yhteen starttiryhmään. Se oli kuulemma se matalimmankynnyksen paikka mihin voin mennä. Mutta en mä pysty siihenkään... Kun siellä pitää syödä joka päivä, neljä kertaa viikossa lämminruoka ruokalassa. Ja kerran viikossa on myös joku kokkailupäivä. Mä en vaan pysty siihen enää, en vaan pysty. Oksennan jopa salaatista, en kestä sitäkään enää. En voinut sanoa terapeutille edes tästä, vaikka se oli mukana tustustumassa. En mä pysty puhua. Aina, kun ajattelen, että voin syödä jonkun ruuan tai herkun niin oksennan sen aina tai vajoan ahmimiseen. Yritin syödä irtokarkkeja niin oli pakko oksentaa. Mä pelkään niitä ja ruokaa. Aamulla oli pakko syödä vähän siitä puurosta, kun olin yön siellä sairaalassa. Söin muutaman lusikallisen ja mua ahdisti suunnattomasti. Pelkäsin, että jos en syö mitään niin en pääse lähtemään kotiin. Ne vaaleat leivät jätin koskematta. En vaan pysty sellaista syödä, en ikinä enää. Paitsi ahminta-oksentamis-kierteessä. 

Olo on jotenkin niin turvonnut ja ällöttävä. Ostin ihanat housut sunnuntaina hennesistä, jotka ei ahdista päällä niin paljoa. Ne valehtelee jalat hiukan ohuemmiksi. Mutta siltikään en näytä hyvältä niissä. Mussa on silti liikaa. Tänään on vaan ollut hirveä nälkä päivä, johtui varmaan siitä lievästä yliannostuksesta. Joten tänään söin vähän enemmän niitä mun "ruokia". Toivon, että huomenna olisi jälleen helpompaa. Ainakaan ei tarvi aloittaa aamua puurolla! Huh! 

Olo on hiukan kevyempi. Kävin yhdessä ionikylvyssä, joka puhdistaa kehosta kuona-aineita ja muita myrkkyjä. Tuntuu jotenkin vähän paremmalta tai ehkä vaan luulen niin. Ainut mikä jäi huolettamaan oli hyvinvointimittaus mikä samalla tehtiin. Se näytti vähän päälle 11 ja 100 on täydet (jos on ihan huippu terve). Mun arvot oli laskeneet päälle 33 tuohon 11... Tiedostan, että mun keho on ihan sekaisin. Ehkä mun tunne lähestyvästä kuolemasta ei olekkaan väärä. Jos mua ei ole enää pian... 

No ehkä jaksan hymyillä ja laihduttaa jälleen huomenna... Kun on taas uusi päivä ja uudet mahdollisuudet pilata sekin. Tai jos edes kerran voisin onnistua, toivon niin...

En tahdo enää oikeaa ruokaa.

Mä päätin eilisen bulimiapartyjen jälkeen etten enää aio syödä mitään ruokaa. Ajatus ahmimisesta lähti yhdestä salaattiannoksesta, jonka söin ravintolassa. Olin syönyt mielestäni liikaa ja oli pakko saada ahmia ja oksentaa, että kestäisin sen ahdistuksen. Aion siirtää ruokavalion lähes kokonaan nestemäiseen muotoon. Sallin itselleni proteinipatukat ja jos on pakko saada herkkuja nii saan ostaa vähän mun lempipähkinöitä. Kaiken muun mä kiellän, sillä mun on pakko. En halua enää ahmia, enkä kokea sitä ahdistusta ruuasta. Haluan olla vapaa ja laiha. 

Pian pitäisi mennä terapiaan. Ei mulla ole edes asiaa. Kaikki on tosi hyvin, vaikka ei ole. Liian hyvin, vaikka ihan paskasti. En mä tiedä miten ne on. Peilikuva huutaa miten lihava oon. Se kuiskaa, että on laihduttava. Eilen painoin 53.2 kiloa... Kauheasti, vihaan itseäni. Noin 13 kiloa matkaa tavoitteeseen. Enkä jaksa välittää vaikka tuo matka veisi mun hengen... Ei sillä ole merkitystä. Ainut merkitys on sillä, että minusta tulee laiha. Niin hyvin hauras ja kaunis...

Sumuinen mieli.

Mulla on mennyt hyvin, vaikka moni sanoisikin toisin. Ainut kiinteäruoka mitä tänään söin oli proteiinipatukka. Kaikki muu meni nestemäisessä muodossa. Ostin niitä proteiinijauheita, että saan tehtyä shakerilla juomia. Ne oli muuten tosi hyviä! Aivojen mielestä syön liian vähän, kun ne ei ole oikein toiminut tänäänkään... Olen vaan kulkenut sumussa. Mutta se ei haittaa, mä haluan vaan laihtua. Verisuonet nousevat ihon pintaan kauniin sinisinä. Minusta tuntuu taas niin hyvältä nähdä ne. Iho on vielä lämmin, vaikka silmät ovat väsyneet. Mä kestän ja jaksan, koska mun on pakko. Mä tahdon vaan olla hauras. 

Istun kivellä pienessä metsikössä. Ohikulkijat katsoo mua ja ihmettelee. Ne tuijottaa ja mua ahdistaa. Kaikki katsoo mua, mutta mä en katso ketään. Taas on päivä mennyt ja toivon ettei tarvisi elää enää seuraavaa. Voisin astua huomenna vaa'alle... Voisin ahdistua lisää. Mutta tahdon tietää. Jos vaan uskallan... 

Jäin miettimään jos se olikin tämän hirviön syytä miksi laitoin välit poikki vanhempiin. Ettei ne voisi vahtia mun syömisiä ja valittaa. Pakottaa ottamaan kahvipöydässä pullaa. Jos se oli se hirviö mun pään sisällä, joka päätti mun puolesta? Kun vanhemmat oli kokoajan niin "huolissaan" ja kyselemässä. Ne olisi voinut vaikka estää. Onneksi ei... Mikään ei enää estä. Kontrolli palaa ja jää. Minä kuihdun ja katoan...

Surusilmin mä tuijotan peiliin.

Mä kuljen täällä vaan, enkä tunne mitään... Tunnen vain miten oksettava mä olen, lihonut ja hirvitys. Peitän kaiken hymyn taakse, kun ystävä tulee kaupungilla sattumalta vastaan. Nauran ja selitän. "Ostan proteiinipatukan, jos en jaksa tehdä tänään ruokaa." No eihän se ole jaksamisesta kiinni, sillä mä en vaan HA-LU-A! En halua syödä mitään ruokaa, en varsinkaan mitään lämmintäruokaa. En mitään hiilariruokia, en MI-TÄÄN! Sain viestin tänään illalla, että mun paketti on tullut postiin. Pitäisi hakea se huomenna, sillä tuonne myrskyyn en lähde enää. Sitten alkaa kunnon kuuri, sitten mä pudotan nää kilot. Kaiken sen hirvittävän ylimääräisen... En ole saanut tästä vielä kunnon otetta, mutta kyllä mä vielä pääsen tähän mukaan täysillä. Se vie vaan aikaa. Painoakin pitäisi alkaa taas tarkkailemaan. Enhän mä muuten tiedä mistään mitään. Mutta mua pelottaa tietää, mutta mun pitäisi tietää. Ällöttäisin silloin itseäni vielä enemmän. Mutta saisin paremman motivaation. Kai mun on pakko pian, joku päivä. Tämä blogikin on vähän jotenkin vielä keskeneräinen ja pitäisi sitäkin "kunnostaa", joku päivä.

En saa mitään tehtyä. Ajatuksia, ideoita, suunnitelmia. Luovutan liian helposti ja vajoan masennuskuoppaani. Olen epävarma itsestäni ja tunteista. Mitä tahdon oikeasti. Olen tuhlannut rahaa turhuuksiin, en edes muista mihin. Tuhlasin yli 100 euroa niihin "laihdutusvalmisteisiin". Siis oikeasti YLI satasen! Siis oikeasti voiko näin hullu olla, näin epätoivoinen? Näköjään voi... Mua ahdisti vaan ihan liikaa, en kestänyt tätä itseäni enää. Haluan vaan kuihtua olemattomiin, ehkä kokonaan pois. Sillä mua ei tarvita enää täällä. Mä olen turha ja tarpeeton. Mua ei halua kukaan, ei kukaan tahdo oikeasti, että jään. Ne vaan valehtelee, jos sanoo niin. Ne tahtoo, että mä vaan kärsisin.

Mulla ei ole enää muuta kuin tää syömispelleily. Kaikki muu alkaa vähitellen taas haalistua. Mä vajoan vaan tähän. Tää on mun tarkoitus, tulla hauraaksi ja kadota pois. Mä kestän sen, ettei elämä halua minua. Että se haluaa vaan mut pois. Mä voin mennä... Mä voin mennä, jos sä tahdot niin.

Hauras mieli tahtoo hauraan kehon.

Oon nyt aloittanut syömisten vähentämisen. Pieni askel kerrallaan aion edetä. Sain ostettua kaksi "laihdutusvalmistetta" Life-kaupasta. Loput tulee sitten postissa. Vielä haluaisin sen laihdutukseen tarkoitetun proteiinijauheen. Pitää etsiä sitä vielä huomenna. Makuina mansikka, vanilja tai suklaa. En osaa päättää vieläkään minkä ostaisin. No suklaa on aikalailla ei! Ahmimishimot on olleet tänään pienemmät kuin moniin päiviin. Kiitos sen toisen valmisteen. En sortunut mihinkään herkkuun tänään! Kahdella proteiinipatukalla, proteiinijuomalla ja salaatilla on tänään menty. Vielä illalla otan jonkun protskujuoman jääkaapista. Tälläinen proteiinidietti mulla näköjään meni päälle. Hiilarit pelottaa kyllä taas ihan liikaa ja suuret rasvamäärät ruuissa.

Mua ahdistaa niin tämä miltä mä näytän. Mua ällöttää mun mahan ylimääräinen iho. Mun on vaikea nukkua, kun mun keho ahdistaa niin paljon. Haluaisin aloittaa siellä salilla, mutta jotenkin on vähän epävarma olo sen suhteen. Mua ahdistaa mennä sinne tämän näköisenä... Pelkään, että muut tuijottaa mua. Silti haluaisin aloittaa siellä taas. Rakastin niitä tunteja, itseni rääkkäämistä ja tavoitteiden ylittämistä. Korsetti-tunnit oli mun lemppareita, ehdottomasti. Ehkä menen huomenna kysymään sieltä, jos uskallan.

Mä oon ajatellut paljon kuolemaa. Pyörin itsetuhossa, niissä ajatuksissa. Vajoan päivän mittaan vähän väliä niihin. Otan opamoxin ja yritän vaan taistella sitä pahaa vastaan. Muhun sattuu ihan liikaa. Tuntuu ettei mulla ole syytä elää, silti vaan roikun täällä. Yritän etsiä syitä. Nyt yritän taas laihduttaa, saada syyn elää. Mun on pakko onnistua nyt. Ja onnistun, kun saan kaikki ne valmisteet. Sitten en ehkä tunne enää edes nälkää tai tarvetta syödä. Ainakin toivon niin yli kaiken. Mä vaan vihaan ruokaa, vihaan lihomista. Silti mä syön, koska olen niin surkea ja epäonnistunut... Vielä. Mutta ehkä en enää kauaa. Mä voitan vielä sen, mun pahimman painajaisen...
Ruuan. Syömisen...